Lasten urheilussa puhutaan paljon liikunnan ilosta, turvallisesta harrastusympäristöstä, onnistumisista ja siitä, että mahdollisimman moni lapsi löytäisi oman tapansa liikkua. Silti välillä tuntuu, että juuri aikuiset tekevät lasten urheilusta tarpeettoman vakavaa.
Kentän, kaukalon tai salin laidalla aikuisella on valtava vastuu. Valmentajien, vanhempien, tuomareiden ja järjestäjien toiminta näyttää lapselle, mitä urheilu on. Onko se paikka, jossa saa yrittää, innostua, epäonnistua ja oppia? Vai paikka, jossa tulokset, säännöt ja aikuisten keskinäinen kilpailu ajavat lasten kokemuksen edelle?
Saimme tästä hiljattain pysäyttävän muistutuksen junioriturnauksessa. 8–9-vuotiaiden joukkue eteni hienon pelipäivän jälkeen kohti monelle ensimmäistä finaalia. Joukkueessa pelasi kaksi vuotta vanhempaa lasta, joiden ikä oli ollut tiedossa jo ilmoittautumisvaiheessa. Pienissä seuroissa eri ikäluokkien pelaaminen yhdessä on tavallista ja sääntöjen mukaista.
Toinen yli-ikäisistä lapsista onnistui peleissä paremmin kuin kukaan olisi osannut etukäteen odottaa. Ensimmäinen maali sytytti valtavan kipinän, ja sen jälkeen onnistumisia tuli lisää. Kolmannen ottelun jälkeen hänen pelaamisensa nousi aikuisten keskuudessa keskusteluun ja asiaa selvitettiin. Joukkueen annettiin kuitenkin jatkaa turnausta. Seuraavan voiton ja finaalipaikan varmistumisen jälkeen päätös muuttui: joukkueen ottelut mitätöitiin. Finaalin sijasta lapset lähtivät kotiin.
Tässä ei lopulta ole olennaisinta yksi turnaus tai yksi päätös. Olennaisempaa on kysyä, mitä lapsi tällaisesta oppii. Lasten urheilussa aikuisen pitäisi pystyä katsomaan tilannetta myös lapsen silmin. Kahdeksanvuotias ei ymmärrä sarjamääräysten tulkintoja, ilmoittautumiskäytäntöjä tai aikuisten keskinäisiä erimielisyyksiä. Hän ymmärtää sen, että juuri äsken juhlittiin ja hetken päästä kaikki otettiin pois.
Aikuisten vastuulla on tehdä säännöt selviksi etukäteen, ratkaista epäselvyydet keskenään ja ennen kaikkea huolehtia siitä, etteivät aikuisten virheet tai ristiriidat kaadu lasten kannettaviksi.
Säännöt ovat tarpeellisia. Reilu peli on tärkeää. Mutta niin on myös harkinta.
Lasten liikunnassa tavoitteena ei pitäisi olla kasvattaa mahdollisimman nopeasti voittajia ja häviäjiä, vaan lapsia, jotka haluavat tulla ensi viikollakin harjoituksiin.
Siksi meidän aikuisten kannattaisi välillä pysähtyä kysymään itseltämme: edistääkö tämä, mitä olen tekemässä, lapsen liikunnan iloa – vai omaa tarvettani voittaa, olla oikeassa tai pitää kiinni asemastani?
Lapsi muistaa yllättävän pitkään, miltä urheilussa tuntui. Pidetään huoli, että mahdollisimman usein se tuntuu hyvältä.
Miia Lehtisaari
Oulu