Oulussa on puhuttu vuosikausia treenikämppien ja matalan kynnyksen kulttuuritilojen puutteesta. Asia nousee esiin kerta toisensa jälkeen, mutta konkreettisia parannuksia ei juuri näy.
Olen itse ollut mukana muutamissa projekteissa, keskusteluissa ja jopa Kalevan haastatteluissa aiheen tiimoilta, mutta tunne on sama vuodesta toiseen: kaupunki ei kuuntele ruohonjuuritason tekijöitä.
Tilanne ei ole vain Oulun ongelma. Samaa kuulee monesta muustakin kaupungista. Silti meillä olisi kaikki edellytykset tehdä asiasta malliesimerkki: elävä, monimuotoinen kaupunki tarvitsee myös epävirallisia, rouheita, luovia tiloja, ei pelkästään kliinisiä ja kalliita kulttuurikeskuksia.
Hyvä esimerkki toimivasta mallista on Tilaa Kulttuurille ry:n hallinnoima Tukikohta Välivainiolla. Se on ollut vuosia yksi harvoista paikoista, joissa taiteilijat, muusikot ja muut luovat tekijät ovat voineet työskennellä kohtuullisin kustannuksin ja omannäköisessään ympäristössä. Tukikohta ei ole uusi tai kiiltävä, eikä sen tarvitsekaan olla. Sen arvo syntyy yhteisöstä, vapaudesta ja siitä, että ihmiset voivat itse vaikuttaa tilaan ja siihen mitä siellä tehdään.
Ongelma on, että tällaiset tilat ovat harvinaisuus, ja niiden jatkuvuus on jatkuvasti vaakalaudalla. Samaan aikaan kaupunki näyttää panostavan eniten niin sanottuun korkeakulttuuriin: suuriin hankkeisiin, jotka toki ovat tärkeitä, mutta eivät tosissaan palvele koko kulttuurikenttää. Ehkä enemmänkin kulttuurin nauttijoita, eikä panosteta siihen, että sen tekijät tarvitsevat tilaa siihen, missä taide syntyy ja missä se luodaan.
Totuus on kuitenkin se, että kaikki kulttuuri syntyy ruohonjuuritasolla. Undergroundista, alternative-skenestä, diy-punk-asenteesta. Paikoista, joissa saa kokeilla, erehtyä ja luoda ilman pelkoa epäonnistumisesta tai liian suurista kustannuksista. Juuri siellä syntyy se energia, josta myöhemmin kasvaa institutionaalinen kulttuuri.
Usein kaupungilla tuntuu olevan käsitys, että taiteen tekeminen vaatii uusia, viimeisen päälle suunniteltuja tiloja. Todellisuudessa taiteilijat kaipaavat useimmiten vain kattoa pään päälle ja vapautta tehdä. Anna meille vanha, elinkaarensa päässä oleva rakennus, ja tekijät kyllä kunnostavat sen. Punkkarit, hipit, rokkarit ja taiteilijat ovat aina olleet diy-porukkaa. Kun paikka annetaan käyttöön, syntyy toimintaa, yhteisöä ja jopa työpaikkoja.
Potentiaalia olisi myös työllistämisessä ja koulutuksessa. Kulttuuritilat tarjoavat luontevan alustan oppimiselle: rakentamiselle, talotekniikalle, äänentoistolle, valoille, tapahtumatuotannolle ja kymmenille muille taidoille. Näissä projekteissa voitaisiin yhdistää koulutus, nuorten työllistäminen ja kulttuurinen arvonluonti tavalla, joka hyödyttäisi koko kaupunkia.
Ja tämän kaiken keskellä tulee tärkeä kysymys: Miten Oulu aikoo vastata ruohonjuuritason taiteilijoiden tilatarpeeseen nyt, kun olemme aivan kynnyksellä vuoteen 2026. Oulun kulttuuripääkaupunkivuoteen?
On hienoa juhlia kulttuuria, mutta juhliminen on näennäistä, jos sen perustaa ei tueta. Tänään se perusta on hataralla pohjalla.
Kysynkin Oulun kaupungilta: Missä ovat konkreettiset suunnitelmat ja investoinnit matalan kynnyksen kulttuuritiloihin? Miten varmistetaan, että diy-taiteilijoilla, muusikoilla ja underground-kulttuurin tekijöillä on aidosti tilaa, eikä vain juhlapuheita?
Kulttuuripääkaupunkivuosi voi olla pelkkä markkinointikampanja, tai siitä voi tulla todellinen käännekohta. Se riippuu siitä, uskallammeko myös arvostaa kulttuurin juuria, emmekä pelkästään sen koristeita.
Petri Henell
puheenjohtaja, Tilaa Kulttuurille ry