Aika usein me tavalliset kansalaiset ja kuluttajat saamme kuulla valtiovallan ja talouselämän valitusvirttä: talous ei kasva.
Erityisesti vanhempi väki ei kuluta tarpeeksi. Vielä ehtoopuolellakin rahaa pistetään "sukan varteen" pahan päivän varalle – jopa siksi, että "saatte minut kunnialla hautaan".
Tunnetusti kuolema on melko kallista. Nuoremmilla voi olla kulutushaluja, muttei riittävästi rahaa.
Orpon hallitus on pelotellut kansalaisia ”alikuluttamaan” – lähes jatkuvilla säästöillä ja leikkauksilla. Kotimaan ja maailman huolet vievät luottamusta työn ja leivän pysyvyydestä.
Säästämisasteen nousu vähentää tietysti palveluiden käyttöä? Vaikuttavatko kuluttajat työttömyyslukujen nousuun?
Onko niin, että kulutusyhteiskunta toimii vain silloin, kun kansalaiset kuluttavat. Taannoin tätä pohti oivallisesti muun muassa kirjailija Minna Lindgren Hesarissa.
Kuluttaminen sanana viittaa kulumiseen, mikä usein unohtuu. Siis jokin kuluu, kun sitä kulutetaan, esimerkiksi vaatteet ja paristot kuluvat. Myös ihmisen nivelet ja kudokset kuluvat.
Varmimmin kuluu kuitenkin raha. Kirjailijan mukaan ainoa, joka ei kulu on aika, vaikka kuinka kuluttaisi ja vaikka teemme monia asioita "ajan kuluksi".
Mitä tapahtuisi, jos alkaisimme kuluttamaan hallituksen toivomalla tavalla tai jopa yli- tai kerskakuluttamaan. Esimerkkejä seurausilmiöineen löytyy!
No, kuluttamisesta seuraa vähenemistä: puhdas vesi, metsät, mineraalit, polttoaineet, sähkö, säästöt ... Mielestäni ylikulutus on vaarallista ja lopulta tuhoon tuomittua. Sen varaan ei kannata talouskasvua perustaa.
Osa kuluttamisesta on tietysti välttämätöntä, jotta pysymme hengissä, olemme onnellisia ja tyytyväisiä. Kai muistamme, että olemme täysin riippuvaisia luonnosta veden, ravinnon ja hapen suhteen.
Kuluttaminen ei ole vain aineellista: kulttuuria ja sosiaalista toimintaa voidaan pitää myös kuluttamisena. Niillä on hintansa, vaikka ne eivät juurikaan kuluta luontoa ja kuormita ihmisiä.
”Aineettomat” kulttuuri ja taide eivät vähene kulutuksen myötä. Joka tapauksessa hallitus on leikannut myös kulttuurista, arvovalinta sekin. Seurauksena työttömyyttä ja kansalaisten pahoinvointia ja ilmeisesti säästöjä suurempia kuluja.
Pysyäksemme hengissä meidän on tietysti kulutettava elintarvikkeita. Keski-Euroopassa asukkaat suosivat oman paikkakunnan ja alueen tuotteita. Raha jää kiertämään omalle alueelle, työllistetään ja kuljetusmatkat ovat lyhyitä, laatua ja usein luomua.
Voisimme ottaa esimerkkiä ja suosia kaupunkimme ja alueemme tuotantoa ja viime kädessä suomalaista tuotantoa.
Summa summarum: tavalliset, kansalaiset, kuluttajat, eivät ole syyllisiä talouskasvun vaatimattomuuteen. Maailman onnellisin kansa tarvitsee päättäjiltään syvällisempää ja pitkävaikutteisempaa näkemystä kuluttamisesta.
Tiedoksi: maapallo on rajallinen tila. Mikään ei voi kasvaa rajallisessa tilassa loputtomiin – ei edes ”kaikkivoipa” talous.
Veikko Ervasti
Oulu