Joku vuosikymmen sitten keväällä kun olin kymmenen, meillä oli kaffipöydässä kaksi teologiopiskelijaa, serkku puolisonsa kanssa. Keskustelu papin viran avaamisesta kaikille oli silloin nousussa ja isäni kysyi heidän ajatuksiaan.
Kaimani vastasi tapansa mukaan mietiskellen. Muistan hänen tiivistyksensä näin: ”asiasta tullaan keskustelemaan tasa-arvokysymyksenä, mutta se ei ole tasa-arvokysymys.”
Yhdeksän vuotta myöhemmin, kun valmistauduin teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin, tutkiskelin tuotakin asiaa omin päin ja päädyin ihan samaan havaintoon.
Pääsykokeissa en onnistunut ja pappia minusta ei tullut, mutta samaa havaitsen edelleen. Keskustelu kulkee ristiin. Toisaalla puhutaan tasa-arvosta ja toisaalla opillisista kysymyksistä, joita ei avata tai jotka eivät avaudu sinne toiselle puolelle.
En haluaisi keskustella sukupuolesta ollenkaan, ihan vaan pappeudesta. Oikeastaan en halua keskustella koko asiasta, koska siitä niin helposti tulee tinka. Kirjoitanpa nyt kuitenkin ja yritän sovitella.
Haluan meidän kaikkien mahtuvan samaan kirkkoon, ja uskon sen olevan mahdollista. Ja varoitan, jotakuinkin näinhän ne kommunistitkin hajosivat tiukan ja turhan aatteellisen nokittelun jälkeen 40 vuotta sitten.
Somekeskusteluissa yleensä ja Kalevan artikkelien perässä näkyy varsinkin monissa arvoasioissa kummallinen vaatimus valita puoli silloin, kun vaihtoehtoja on vain kaksi. Isompaa vaihtelua on kaiketi helpompi sietää?
Mitä sitten, jos en tiedä tai osaa valita? Ei kaikesta voi olla varma. Ja jos olen varma – niin voihan olla se toinenkin – ja silti on eri mieltä. Oman kantani voin valita, mutta en niiden muiden.
Yksi iso asia, jonka varttuminen ja elämänkokemus on tuonut, onkin juuri epävarmuuden sietäminen. Se rentouttaa. Joitakin asioita en vaan tiedä tai ymmärrä.
Tuoreesti pappisvirkaan liittyvät kysymykset nousivat taas esille, kun julkisuuteen tuotiin virkavihkimykset Inkerin kirkon puolella. Yllättävästikin asia nähtiin poliittisena ja järjestöt Venäjän ”hyödyllisinä idiootteina”. Sirpa Laurila ennusti repeämää kirkossa (Kaleva 26.9./Lukijalta). Konservatiivisten järjestöjen nokkamiehet esittivät yhtä sopuratkaisua (Kaleva 28.9.).
Epävarmuuden – ja ihan yleensäkin toisten ihmisten sietämistä – suosittelen kirkolle ja kirkon päättäjillekin. Ehkä jopa lähimmäisten hyväksymistä ja rakastamistakin.
Kaikissa asioissa emme millään saavuta täyttä yhteisymmärrystä, ja silti me aikuiset voimme elää rinnan ja sovussa, jos haluamme.
Lainaan tähän loppuun Kalle Hiltusen raamattutuntia viime kesältä: ”Vanha slogan kuuluu, Ihmisen sana kuvaa, Jumalan sana luo. Raamattu, Jumalan Sana, ei ole parhaimmillaan, kun se kuvaa, miten asiat ovat olleet (historia) tai ovat nyt (luonnontieteet), tai miten asioiden tulisi olla (moraali). Se on parhaimmillaan, kun se luo – kun se luo uutta elämää, luo uskoa, toivoa ja rakkautta tämän maailman tuhovoimien keskellä.”
Kirkolla on ydintehtävä, meidän olisi hyvä pysyä siinä.
Mikko Jämsä
Oulu