Viranomaiset hälytettiin syrjäseudulle etsimään yksin asuvaa, muistisairaudesta kärsivää ikäihmistä pimeässä – tehtävä kesti tunteja. Onneksi hän ei lähtenyt metsään ja onneksi oli kesä. Vastaavia eksymisiä tapahtuu aika ajoin, eivätkä ne aina pääty hyvin. Kadonneista iäkkäistä on tullut osa viranomaisten arkea.
Moni etenevää muistisairautta sairastava ikääntynyt elää kotona muutaman kotihoidon käynnin varassa. Tukena voi olla turvapuhelin tai kännykkä, joiden käyttö ei enää välttämättä onnistu. Edetessään muistisairaus voi viedä kyvyn tunnistaa oma koti kodiksi – ja silloin lähdetään kotoa ulos "selvittämään asioita".
Huoli-ilmoitusten määrä yksin asuvista ikäihmisistä on lisääntynyt. Ympärivuorokautisista paikoista on säästetty, minkä vuoksi kotona pärjäämättömyys ja riittämätön hoiva yhä useammin työllistävät kriittisiä pelastuspalveluita. Onko tämä todellista säästöä?
Huoli-ilmoitus on äärimmäinen toimenpide, joka puuttuu ihmisen itsemääräämisoikeuteen ja kotirauhaan. Niitä ei tehdä turhaan. Siksi olisi tärkeää seurata systemaattisesti, kuinka suuri osa huoli-ilmoituksista johtaa toimenpiteisiin ja millaisiin toimenpiteisiin.
Miten näitä huoli-ilmoituksia käsitellään, tapahtuuko kotikäynti vai tehdäänkö pelkkä puhelinhaastattelu? Pääseekö ihminen lääkäriin, jos terveydentila on muuttunut? Arvioidaanko avun ja hoivan tarve kokonaisvaltaisesti ja moniammatillisesti? Kuullaanko läheisiä? Kauanko menee aikaa huoli-ilmoituksen jättämisestä, että jotakin konkreettisesti tapahtuu?
Yhteiskuntana meidän on katsottava peiliin. Onko tämä se tapa, jolla haluamme kohdella ihmisiä, jotka ovat tämän maan rakentaneet? Jokaisella on oikeus turvalliseen arkeen ja ihmisarvoiseen vanhuuteen.
Harri Minkkinen
aluevaltuutettu (sd.), pelastaja, Oulu
Taru Lehtinen
aluevaltuutettu (sd.), geriatriaan erikoistuva ja palliatiivinen lääkäri, Oulu
Anu Määttä
vara-aluevaltuutettu (vihr./sit.), psykologi, psykoterapeutti, Oulu