Mies, kirves, suomalainen unelma ja kirous. Omakotitalo. Koti ei ole vain rintamamiestalo, 1960-luvun lättänä tai Kastelli-talojen tyyppitalo. Talo on haave, suomalaisen miehen kuninkuuskoe, mutta myös perkeleitä, väsymystä, hikeä, vuotavia kattoja ja vääriä ratkaisuja. Jopa kyyneleitä.
Näitä tarinoita on satojatuhansia. Ne ovat tosia.
Lappajärveltä kotoisin oleva Pirkko Luoma teki kotitalonsa tarinan. Häntä auttoi siinä isän kolmellekymmenelle kierreviholle kirjoittama päiväkirja, josta kertyi kuivamustekynällä kirjoitettuja sivuja yli 2 100. Isä oli vain kansakoulun käynyt, mutta teksti oli sujuvaa kirjakielen ja arkikielen välimuotoa. Hänen ajatuksensa tulivat selkeästi sivuilta ilmi.
Itse rakennettu talo - koti - täytti isän mielen. Hän mietti 75-vuotiaana vielä viikkoa ennen kuolemaansa talon töitä. "Pitäisi mennä ojia perkaamaan", päiväkirja todistaa.
Pirkko-tytär teki tarinasta väitöskirjan. Hän halusi vastapainoa arkkitehtien ja rakennusasiantuntijoiden näkökulmalle, jossa vilahtelevat neliöt, kakkosneloset, styroksit, kolminkertaiset ikkunat ja peltikatteet. Miten talo tehdään, ja miten siellä asutaan ja ollaan? Siihen Luoma halusi vastata. "Tämä on eletty ja koettu talo. Ei pelkät piirustukset ja materiaalit."
Alussa työ ei tuntunut kunnianosoitukselta isälle ja kodille. "Nyt kuitenkin huomaan, että arvostan tätä taloa ja isän tekstejä", Luoma sanoo.
"Tärkeää on, että lukija kokisi omia muistojaan."
Ja se talo on tyypillinen kuutiomainen, harjakattoinen, puolitoistakerroksinen 1950-luvun rakennus. Kuten rintamamiestalo, mutta ei sellainen, vaan lohottu isän suvun mailta. Pari hehtaaria peltoa, joita viljeltiin. Pääleivän toivat metsätyöt, maalarin työt ja - Etelä-Pohjanmaalla kun ollaan - mattojen ja työvaatteiden kauppamatkat.
Alkuperäinen rakennus on 63 neliötä, elintasopatti reilut 30. Tila oli taivaallinen nuoren parin ensimmäisen asunnon, 13 neliön vinttihuoneen jälkeen. Perheessä oli kolme lasta.
Talo oli isän onni ja murhe, ei pelkkä unelmien täyttymys. Se eli; sitä rakennettiin, remontoitiin ja muutettiin. Kun lehmät pantiin korkealaitaiseen, navetasta tuli kutomo.
1960-luvulla tehtiin iso virhe, tasakattoinen lisärakennus.
Isä kirjoittaa hienovaraisesti, että kyse oli ajan hengestä, ja rakennusmestarit suosivat tasakattoja. Vaikka "mekin vähäsen korotettiin kurkiaista omin lupimma", katto ei toiminut. Lumi tuli katolta alas vain luomalla, ja myöhemmin alkoi tippasta vettä sisälle.
Jo nuorena luumädän vuoksi invalidisoituneen miehen oli vaikea nousta katolle luomaan lunta. Häntä kismitti katon korjauksen ja noston suuri työ. Rahaa paloi remonttiin paljon.
Luoma laajentaisi arkista ihmiskeskeistä käsittelytapaa monille alueille. "On sääli, että ihmiset tasapäistetään. Kuka hän on ja mistä tulee? Esimerkiksi koulupahoinvointiin voisi tällainen omasta itsestä lähtevä lähestymistapa auttaa."
Päiväkirjat ja isän kokemukset antavat talolle uusia näkökulmia. Esimerkiksi ulkotilat olivat erityisen tärkeitä kun elinkeino vaihtui. "Nykyisissä rakennusten tarkasteluissa elämänpiiri näkyy aivan liian vähän."
Ullakkotilatkaan eivät pääse asiantuntijateksteissä esille. "Vintti on kesällä viileä, ja tuuli käy. Siellä voi olla rauhassa. Sairas saa levätä ja on hyvä hengittää, kun on kuuma", tutkija herkistelee.
Ympyrä on sulkeutunut. Nyt tytär Pirkko Luoma asuu talossa, ja hänen lapsilleen talo on hyvä kesäpaikka. Väitöskirjakin syntyi osittain kotona, osittain Jyväskylän yliopiston tutkijankammiossa.