Kultaranta-keskusteluissa tarkastellaan Suomen tulevaisuutta, mutta yksi tärkeä ääni niistä puuttui jälleen: kirjailijoiden ääni.
Näin kävi, vaikka kirjailijat ovat yhteiskuntamme henkisiä näkijöitä ja kirjallisuus on aina ollut tapa jäsentää maailmaa sekä nostaa esiin kysymyksiä, joita politiikka ei välttämättä tavoita.
Vaikka pienen maan keskustelut ymmärrettävästi painottuvat turvallisuuteen, se ei sulje pois kirjallisen ajattelun arvoa. Kirjailijat tarjoavat näkökulmia, joita tarvitaan erityisesti silloin, kun puhutaan arvoista, identiteetistä ja historiasta eli niistä tekijöistä, joista tulevaisuutta rakennetaan.
Paradoksi tässä yhteydessä on, että Suomen presidentit ovat olleet perinteisesti paitsi kovia lukijoita myös hyviä kirjoittajia ja jopa kirjailijoita. Tämä kirjallisuudenharrastuneisuus kantaa meillä presidenteissä pitkälle. Suomessa ei siis voisi olla olemassa presidenttiä, joka ei ole kirjallinen.
Kultarannan keskusteluriveihin sopisivat erinomaisesti esimerkiksi Olli Jalonen ja Juha Hurme perusteilla, että Hurme toisi mukaan kulttuuriperinnön, marginaalien sivistyksen ja historian sekä luonnon kautta syvennetyn isänmaallisuuden. Jalonen taas tarjoaisi hiljaista syvyyttä ja pitkän aikavälin ajattelua. Näitä molempia strategisissa tulevaisuuskeskusteluissa niin usein tarvittaisiin.
Sirpa Tarkkinen
FM (kielitiede), Oulu