Keik­ka-ar­vio: Hurtsin ko­ne­soul tirisi ka­sa­ri­po­pin vai­kut­tei­ta

Manchesterilaiskaverusten laulaja Theo Hutccraftin sekä kosketinsoittaja-kitaristi Adam Andersonin kymmenen vuotta sitten perustama Hurts on Manic Street Preachersin jälkeen yksi Qstockin historian leppoisimpia pääesiintyjiä.

Hurts-yhtyeen laulaja Theo Hutchcraft
Hurts-yhtyeen laulaja Theo Hutchcraft

Manchesterilaiskaverusten laulaja Theo Hutchcraftin sekä kosketinsoittaja-kitaristi Adam Andersonin kymmenen vuotta sitten perustama Hurts on Manic Street Preachersin jälkeen yksi Qstockin historian leppoisimpia pääesiintyjiä.

Neljälle studiolevylleen pidättäytyvän akateemista syntesoijapopia tuottanut kahden taustalaulajan sekä kitaristin, basistin ja rumpalin täydentämä duo musisoi Oulun keikallaan vapautuneesti.

Hurts luottaa keikallaan vähäeleisyyteen. Punaiseen tangohurmurin kauluspaitaan sonnustautunut Hutchcraft sekä espanjalaisen härkätaistelijan asua muistuttavaan asukokonaisuuteen pukeutunut Anderson liikkuvat ekspressionistisissa, punasävyisissä lavasteissa hillitysti.

Hutchcraft osaa myös hurmata yleisönsä. Pitkin yhtyeen 70 minuuttia kestävän keikkasetin hän heittelee eturivissä seisoville faneilleen pitkävartisia valkoisia ruusuja.

Lavaolemuksellaan laulaja tapailee alkuviikosta Berliinin Waldbuhne- ulkoilmateatteriin Global Spirit Tour -kiertueensa päättäneen Depeche Mode -yhtyeen laulaja Dave Gahanin koko maailmaa halaavia rocktähden elkeitä.

Hutchcraft laulattaa yleisöjään kappaleiden taitavilla yhteislaulukoukuilla, mutta Depeche Moden tyylistä tukahduttavan dramaattista mollirockia Hurts ei kuitenkaan soita.

Konsertin alkupuolella kuultu komea Miracle -rytyytys kuitenkin todistaa, että Hurts uskaltaa myös revitellä.

Hurtsia on verrattu vuosien ajan ensi viikolla Suomeen saapuvaan konemusiikin trendejä jo kolmekymmentä vuotta luoneeseen lontoolaisyhtye Pet Shop Boysiin.

Yhtyeet ovat kuitenkin kovin erilaisia. Pet Shop Boysin rakentaa pophittejä pursuavat konserttinsa taiten tehdyn, joskus jopa ylidramaattisen musiikkiteatterin sekä kabareen päälle.

Hurts taas tuulettaa vapautuneesti englantilaisen soul- ja konepopmusiikin perinteiden varassa.

Yhtyeestä voi aistia myös Spandau Balletin tai ABC:n herraskaisen konepopin sekä konemusiikista listapopin valtavirtaan nousseen Human Leaguen vaikutteet.

Duo ammentaa musiikissan taitavasti vaikutteita monilta legendaarisilta 1980-luvun artisteilta, kuten irlantilaisesta U2:sta tai skotlantilaisesta Big Countrysta.

Jos yhtyeelle haluaa hakea tarkkaa vertailukohtaa 1980-luvulta, tuo Hutchcraftin heleä ääni mieleen hienoa taidepoppia työstäneen Talk Talk-yhtyeen solisti Mark Hollisin.

Falsettiin noustessaan solistin laulu tuo mieleen Bronski Beat - ja Communards -yhtyeissä laulaneen Jimmy Somervillen.

Hurtsin on kuitenkin vuosien aikana onnistunut karistaa niskastaan liika varovaisuus.

Duo on myös kulkenut musiikillisesti rohkeasti omia teitään hurahtamatta ylenpalttisiin edm- ja tekno, tai toisaalta amerikkalaisen 2000-luvun R'n'b -musiikin vaikutteisiin.

Kotikaupunkinsa Manchesterin konepopin perinteille Hurts kumartaa Nothing Will Be Bigger Than Us - kappaleen konerummun jytkeellä. Kappaleen aloittava monotoninen biitti tekee jo itsessään kunniaa New Orderin vuoden 1982 jättihitille Blue Monday.

Kaikki Qstock-jutut ja -kuvat löytyvät koostetusti täältä.