Pitkään aikaan en mennyt yksin elokuviin. Ei sitä kukaan kieltänyt, mutta ajattelin sen olevan jotenkin noloa, viestivän ystävättömyydestä.
Vasta uskaltauduttuani ensimmäistä kertaa yksin elokuvasaliin ymmärsin pelkoni mielettömyyden. Miksi ihmeessä ketään kiinnostaisi se, tulinko saliin ilman seuraa? Vaikka teatterin täyttäisi sadalla parhaalla ystävällä, elokuvan ottaa silti vastaan aina yksin. Taide on henkilökohtainen kokemus.
Silti: vielä parikymppisenäkään en vain kehdannut. En kehdannut tehdä todella monia muitakaan asioita yksin. Moni kiinnostava keikka, näyttely, festari ja reissu meni ohi, sillä en saanut ketään houkuteltua mukaani.
Mitä kaikkea ihminen ei kehtaa tehdä! Luennoilla en ole kehdannut esittää kysymyksiä, lähiruokapiirin ruokajakelussa en ole kehdannut kysyä ylimääräisen jauhopussin perään, jumppatunnilla en ole kehdannut levittää mattoani salin eteen, vaikka siellä olisikin paremmin tilaa.
Mitättömän pieniä asioita kirjoitettuna, ylitsepääsemättömän suuria asioita siinä hetkessä. Kehtaaminen on tullut minun ja maailman väliin.
Itäisissä murteissa kehtaamisella on kaksoismerkitys: sillä tarkoitetaan myös viitsimistä. En kehtaa lähteä salille voi siis viestiä nolostelusta, mutta myös siitä, ettei vain jaksa. Vaikka olen kotoisin itämurteiden alueelta, ymmärrän kehtaamisen pääasiallisesti rohkeuteen liittyvänä ongelmana.
Kehtaamisen voima syntyy oletuksesta, että muut ihmiset ovat aina kauhean kiinnostuneita tekemisistämme.