Sopraano Elin Rombon ja pianisti Marita Viitasalon nimellä kulkeva konsertti on kaunis ja tyylikäs kokonaisuus.
Iltapäivän valovoimainen magneetti on ruotsalainen Rombo, joka loistaa monipuolisessa ohjelmassaan. Hänestä huokuva energia pitää loppuunmyydyn salin haltioissaan.
Siinä missä yleisö pidättää henkeään, Rombon vapautunut tulkinta lennättää kuulijansa mukanaan ihmeellisiin maailmoihin, kuten surullisen saavuttamattomaan Youkaliin.
Marita Viitasalon lempeä piano-osuus tukee Rombon lyyristä ääntä. Varmaotteinen Viitasalo johdattelee ajatusta keskustellen siinä missä laulajakin, mutta pääosassa säteilee sopraano.
Reilun tunnin aikana ehtii kuulla vakuuttavan läpileikkauksen Rombosta taiteilijana.
Ohjelman suunnittelu on nappisuoritus: herkästä a cappella -numerosta edetään kansallisromantiikan ja impressionismin kautta uudempaan musiikkiin.
Rombon äänessä riittää väriä ja tulkinnassa vivahteita laveeraamaan niin Debussyn kappaleita kuin puristamaan mehut tunteellisista rakkauslauluista. Epäilylle ei jää sijaa.
Kahden duokappaleen aikana kuullaan Hannu Alasaarelaa, oulunsalolaista pianistia. Paikallisen nuoren esiintyminen tuo uuden ulottuvuuden kokonaisuuteen.
Toivottavasti kuultu oli lupaus tulevasta, sillä pitempäänkin olisi raikkaasta pianismista nauttinut.
Hienoa olisi, jos jatkossakin paikallinen pääoma saisi arvostusta. Ehkäpä ensi vuonna aika on kypsä pianomusiikkiin painottuville konserteille, joita ei ole liiemmin viljelty sitten Izumi Tatenon luotsaamien musiikkijuhlien.
Mutta kuten sanottu, tämä päivä on sopraanon ylistyslaulua. Rombo on ilmeikäs ja saa kappaleissa aikaan draaman tuntua. Tekstien ääntäminen tukee ilmaisua ja fraseerausta.
Rombo saa konsonantitkin soimaan ruotsinkielisissä lauluissa tai kellumaan ranskaksi vokaalivirran pinnalla. Kokonaisuus on aina hiottu, ja muusikoiden ammattitaitoa osoittaa, että myös eri kappaleiden välille syntyy keskustelua.
Konsertti yhä mehustuu loppua kohden päättyäkseen mahtavasti. Rombon aseistariisuva tulkinta äärimmäisen tunteellisesta Roger Fernayn runoon Kurt Weillin säveltämästä Youkalista tuntuu vaikuttavuudessaan lopulliselta.
Kuulija rukoilee, että ihana ääni muuttaisi mahdottoman todeksi ja veisi ihmemaahan – ja toiveet täyttyvät.
Rombolla on nimittäin vielä pankki räjäytettävänään. BellininAh, non credea -aaria on silkkaa onnen ilotulitusta luvatun maan hurmokseen päässeelle kuulijakunnalle.
Yleisö repeää, kun Rombo on hädin tuskin laulanut viimeistä säveltä.
Hyvä konsertti tuntuu kompaktilta pakkaukselta, joka soi lähtiessä keventyneen kuulijan mielessä kahden encoren jälkeen.
Jos omistaa tällaisen bel canton ja teknisen taituruuden voi vain todeta onnen potkaisseen niin laulajaa kuin kuulijaakin.
Yleisöllä on toki se etu, ettei mieltäylentävän kokemuksen eteen välttämättä vaadita harjoittelua.