Kaunis kesäpäivä, aurinko tosiaankin porottaa, mutta tuulee vilvoittavasti, mikä auttaa kulkijaa Raahessa.
Lokit kirkuvat ja lentelevät keskustan yllä kuin ainakin tunnetussa elokuvassa. Riennän kiireesti vanhaan osaan kaupunkia.
Huomaan heti oloni paremmaksi, rauhoittuneeksi kauniiden katujen ja talojen ansiosta. Ihania kauniisti entisöityjä puutaloja joista huolehditaan, joita rakastetaan ja joille annetaan se arvo mikä 1800- luvun taloille kuuluukin.
Voin vain kuvitella säätyläisten astelevan arvokkaasti hienoissa asuissaan pitkin rantakatuja rouvineen ja hillitysti käyttäytyvine lapsineen. Oi, sitä ihanaa mielikuvaa.
Mutta kaikki ei ole kuten suomifilmissä, vaan todellisuus iskee päin kasvoja. On jo ränsistyneitä, hylättyjä, unohdettuja, rakkaudettomia taloja vailla omistajaa, huolehtijaa, joka välittää.
Tuntuu että näiden talojen kohdalla haluaisin ummistaa silmäni tai katsoa muualle etten näkisi miten talovanhus on jätetty vain lahoamaan. Mikä kohtalo taloilla on? Pakkopurku ja uusi hieno pytinki, ehkä tiilinen tilalle, ja näin niistäkin päästiin.
Mutta juuri siksi katson kaikki yksin jätetyt talot tarkkaan. Mietin, olisiko itsellä ollut varaa tai mahdollisuutta korjauttaa ammattilaisella taloa – se kun ei halpaa touhua ole.
Ehkäpä pieni teko ja parantelu välillä olisi pelastanut nämäkin ihanat menneisyyttä henkivät talot.
Jonkin hyvän haltijan sipaisun, yhteisöllisyyden, joukkuepelin tai tiimityön toivoisi antavan taloille edes pienen tekohengityksen: vaikka hilseilleen maalin poiston ja uudelleen maalauksen.
Kauneus on katsojan silmissä ja rähjäisiä taloja katsellessa näen niiden kauneuden kaikesta huolimatta ja juuri siksi.
Kävelen katuja ristiin rastiin, aurinko porottaa, mereltä tuulee vilvoittavasti eikä lokeista kuulu ääntäkään.
Miten ihana kesäpäivä, kumminkin.
Mailis Närhi
Oulu