Tätä asiaa olen pohtinut pitkään, eritoten nyt muutaman viimeisen viikon aikana, kun rakkaalla kotikylälläni on joku "kevätpörriäinen" puraissut lapsia ja heidän käytöksensä hipoo jo ilkivaltaa.
Jotenkin tuntuu, että ei uskota ketään, oli sanoja sitten vanhempi, kyläläinen, opettaja tai joku muu ammattilainen.
Meillähän on Oulun seudulla suositus lasten kotiintuloajoista. Kuinkahan moni vanhempi näistä välittää tai edes tietää? Esimerkiksi alakoululaisten kotiintuloajat ovat arkena ja sunnuntaina 19.30, perjantaina ja lauantaina 20.30.
Tämän tarkoitus ei ole rajoittaa lapsen liikkumista tai kytätä hänen kulkemisiansa, vaan turvata lapselle riittävästi aikaa perheen yhdessäoloon sekä lepoon.
Mielestäni päävastuu kasvatuksesta on vanhemmilla, mikäli vanhemmilla ei ole kykyä syystä tai toisesta kasvattaa lasta, silloin yhteiskunnan tulee auttaa ja tukea perhettä.
Varhaiskasvatuksessa totutellaan ryhmässä olemiseen ja opitaan erilaisia asioita ja otetaan kouluun ensiaskelia. Koulussa opetetaan lapselle ja nuorelle perusasioita kuten lukemista, kirjoittamista, matematiikkaa ja niitä asioita, jotka kuuluvat yleissivistykseen.
Näin olen ainakin olettanut. Jotenkin minulle on tullut sellainen käsitys, että kasvatus on pukattu enenevässä määrin yhteiskunnalle. Mutta onko "työkaluja" tarpeeksi? Niitähän on otettu pois kasvatus- ja opetusmetodien muuttuessa. Enkä nyt tarkoita mitään "tintamaisia" (puttaalaiset muistanee) luunappeja.
Käteeni sattui Keijo Tahkokallion ja Aulikki Uskin kirja "Kuka kasvattaisi lapsesi?". Siinä mainitaan muun muassa näin: "Lapsilähtöisyyden nimissä lapsi on nostettu aikuisen rinnalle tasavertaiseksi päättäjäksi, mutta samalla on jouduttu ojasta allikkoon."
Tältähän se vaikuttaa. Lapsenoikeudet on hyvä tunnustaa ja tunnistaa, mutta lapsia täytyy muistuttaa myös velvollisuuksista ja hyvästä käytöksestä, koska näyttää pahasti siltä, että niistä ei heillä tällä hetkellä tietoa ole.
Edelleen painotan sitä, että mielestäni päävastuu lapsen kasvatuksesta on kotona. Lapselle pitää olla vastuullinen vanhempi, ei pelkästään kaveri.
Ja niinhän se on, että joskus elämässä tulee paha mieli, mutta sekin kasvattaa ja opettaa kestämään vastoinkäymisiä, koska niitä kyllä tulee. Ja kun niihin oppii jo varhain, on helpompi astua aikanaan aikuisten maailmaan, sillä eihän töissäkään ole aina kivaa.
Onko nyky-kasvatusmallissa syy siihen, miksi meillä on niin paljon erityisen tuen tarvitsijoita tai työarkeen sopeutumattomia nuoria aikuisia ja aikuisiakin? Onko meillä pureuduttu tarpeeksi niihin juurisyihin, joista ongelmat tai käytöshäiriöt johtuvat?
Vai olisiko aiheellista ottaa pakkia ja hakea niitä hyviä kasvatusmetodeja menneestä. Vai oliko niitä?
Lopuksi haluan sanoa vielä, että meillä on kuitenkin suurin osa fiksuja lapsia ja nuoria, sekä hyviä vanhempia kasvattajina. Pidetään tästä kiinni!
Kaarina Torro
kaupunginvaltuutettu, sd., Martinniemi-Oulu