Kansainvälinen tutkijaryhmä pystyi osoittamaan uuden mekanismin, joka selittää tundramaaperän hidasta ravinnekiertoa. Kokeen avulla havaittiin, että kastematojen puuttuminen aiheuttaa tundrakasveille ravinteiden puutosta.
Kastemadot puuttuvat alueilta, jotka olivat jääkausien aikaan jääpeitteen alla. Lisäksi matojen luontainen leviäminen on erittäin hidasta, 5–20 metriä vuodessa, ja voi pysähtyä kokonaan vuoristoihin ja vesistöihin. Näistä syistä tundraa voidaan pitää vielä kastemadottomana ja myös säilyvän sellaisena jopa tuhansia vuosia.
Pohjois-Amerikassa kalastajien poisheittämät syöttikastemadot ovat selvinneet hengissä ja levittäytyneet hyppäyksittäin luontaisten elinpiiriensä ulkopuolelle muuttaen ekosysteemien toimintaa.
Samankaltaisia kastematojen leviämiskeskuksia on havaittu myös eri puolilla tundraa, ja esimerkiksi 1900-luvun alussa perustettujen uudistilojen lähistöiltä voidaan löytää vielä tänäkin päivänä kastematoja.
Kastematojen ekosysteemivaikutusten selvittämiseksi kansainvälinen tutkijaryhmä toteutti Pohjois-Ruotsin Abiskossa subarktisella tundravyöhykkeellä kokeen, jossa kastematoja lisättiin hallitusti koeruuduille. Jo noin kolme kuukautta kastematojen lisäyksen jälkeen tutkijat havaitsivat lisääntynyttä karikkeen sekoittumista syvempiin maakerroksiin, lisääntynyttä kasvien juurten kasvua sekä lehtien typpipitoisuutta ja kasvillisuuden vihreyttä.
Käynnissä olevan ilmaston lämpenemisen ennakoidaan myös tehostavan tundran typenkiertoa ja kasvillisuuden kasvua sekä typpipitoisuutta. Tutkijat vertasivatkin kastematojen vaikutuksia Abiskossa tehtyihin lämmityskokeisiin ja havaitsivat, että kastematojen vaikutukset saattoivat olla moninkertaiset verrattuna ilmaston lämpenemiseen.
Vaikka kastematojen vaikutukset olivat kasvillisuuden kannalta myönteiset, eli ravinnetila ja kasvu paranivat, ei kastematojen epäluonnollisen nopeaa ihmisvälitteistä leviämistä tundralle voida kuitenkaan pitää tavoiteltavana.
Tutkimus toteutettiin Uumajan yliopiston CIRC-tutkimuskeskuksen tutkijoiden vetämänä monivuotisena hankkeena, jossa Oulun yliopistosta oli mukana Ekologian ja genetiikan tutkimusyksikön tutkijatohtori Maria Väisänen.