Viime vuosina on yleistynyt puhetapa, jossa vastuu menestyksestä vieritetään täysin yksilön harteille. Ultrarikkaita ihaillaan, koska heidät mielletään valioyksilöiksi, jotka ovat kovalla työllä ansainneet omaisuutensa. Perityn omaisuuden merkitys kiistetään täysin. Tämän ajattelun ääripää on Yhdysvalloista kotoisin oleva menestysteologia, jossa menestys mielletään Jumalan lahjaksi.
Menestysajattelu ottaa julkisessa keskustelussa useita eri muotoja. Työtöntä syyllistetään siitä, ettei hän löydä työpaikkaa, vaikka kyse on sopivien työpaikkojen puutteesta. Kun menestys on vain itsestä kiinni, on myös menestyksen puute oma vika.
Samaa ajattelua sovelletaan nykyisin parisuhteisiin. Jos suhdetta ei löydy, pitää “korjata itsensä”, minkä jälkeen ongelma maagisesti ratkeaa. Sopivien kumppanien puutetta ei koskaan mielletä ongelmaksi. Näin luodaan mielikuva, että ilman suhdetta jääneet ovat “huonompaa ainesta” tai “reppanoita”, joiden luonnollinen paikka on olla yksin.
Menestysajattelu on toksista, koska se on denialismia. Kun menestys on itsestä kiinni, kiistetään sattuman ja yhteiskunnallisten tekijöiden vaikutus täysin. Hyvin usein kyse on siitä, minkälaisiin ihmisiin sattuu törmäämään ja minkälaisiin työpaikkailmoituksiin silmä osuu.
Malliesimerkki yhteiskunnallisista tekijöistä on periytyvä köyhyys. Lasten koulupaikat riippuvat perhetaustoista, kun ne valitaan asuinalueiden mukaan. Köyhän tulotaso ei riitä varakkaalla alueella asumiseen, joten hänen lapsensa käy koulua muun köyhälistön kanssa. Lapsen sosiaalisesta ympäristöstä määräytyvät hänen verkostonsa, sen tuomat ongelmat tai mahdollisuudet.
Menestysteologian sijaan pitäisi myöntää, että menestys on pitkälti sattumankauppaa. Se ei tarkoita, että ihmisten pitäisi lakata yrittämästä, vaan päinvastoin, että yritykselle annettaisiin arvo, vaikkei se johtaisikaan menestykseen. Tämän pitäisi kannustaa yrittämään.
Ville Kivijärvi
Helsinki