Höyryhinaaja Oulu 2:n löytyminen on ollut suuri uutinen alueellamme. Yli 80 vuotta sitten kadonnutta hinaajaa etsittiin vuosikymmenten ajan monin eri tavoin. Arkistoja tutkimalla, aikalaisia haastattelemalla ja merta luotaamalla useat aluksen kohtalosta kiinnostuneet ovat tutkineet sen viimeisiä vaiheita. Historian valinta osui etsintäryhmään, jonka sukeltaja sai ensimmäistä kertaa katsoa alusta, joka oli ollut ihmissilmiltä näkymättömissä vuodesta 1943.
Löydöstä on kerrottu paljon historian sekä etsintäoperaation teknisten tietojen kautta. Tärkeä ulottuvuus asiaan on myös, mitä pitkään kadoksissa olleiden ihmisten löytyminen merkitsee yhteisölle ja yksilölle. Sen tarkastelun kautta aluksen löytyminen saa inhimillisen, henkisen ja hengellisenkin merkityksen.
Kadonneen henkilön omaisen surua leimaa se, että ruumista ei voi nähdä eikä paikallistaa minnekään. Siksi ei voida läpikäydä niitä hoitavia rituaaleja, joita normaalioloissa kuoleman tullessa noudatetaan.
Kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa kuolemaan liittyvien rituaalien on todettu kantavan yhteisöä ja sen jäseniä aivan erityisesti. Rituaalien yhteisöä hoitava merkitys todellistuu esimerkiksi kentälle jääneen ja kotiin saadun sotavainajan hautaamisessa. Vaikka yhteisössä ei edes enää eläisi kukaan, joka on tuntenut hänet, on hänen löytymisensä ja kotiinpaluunsa koko yhteisön asia.
Jos kuollutta omaista ei ole voitu haudata, myös muistopaikan puuttuminen voi aiheuttaa lisää surua. Muistopaikan merkitys avautuu hautaustapojen tradition valossa; menneinä vuosisatoina yhteiskunnallisesti halveksitut ihmiset voitiin sijoittaa nimettömiin hautoihin, joita ei merkitty mitenkään ja jotka hautausmailla sijaitsivat jossain peränurkassa. Tällöin muistomerkin ja nimen puuttuminen merkitsi vainajalle ja hänen omaisilleen julkista häpeää.
Oulu 2:n miehistö siunattiin aikoinaan merellä kirkollisin menoin. Voin kuvitella tilaisuuden arvokkuuden. Samalla ajattelen, että toimituksesta huolimatta vainajat jäivät omaisille ja yhteisölle kadoksiin ja heidän oikea sijaintipaikkansa arvoitukseksi. He jäivät ikään kuin elämän ja kuoleman väliselle harmaalle vyöhykkeelle, josta omaiset ovat vielä saattaneet epätoivoisesti odottaa heidän palaavan.
Kun kateissa olleet vainajat paikallistetaan, he siirtyvät lopullisesti siihen kuolleiden valtakuntaan, josta heidän ei enää voida odottaa palaavan. Ennen kaikkea he tulevat jälleen osaksi sitä yhteisöä, josta he kerran ovat lähteneet. He eivät enää ole kadonneita vaan tallessa olevia perheen, suvun ja yhteisön jäseniä, joilla on nimi, identiteetti ja sijaintipaikka. Vaikka heidän hautansa sijaitsee meren pohjassa, ovat he löytymisensä kautta päässeet lopulta kotiin. Siksi heidän löytymisensä koskee ei vain aluksen omistajaa, löytäjiä ja omaisia, vaan yhteisöllisesti meitä kaikkia, jotka jaamme saman meren heidän kanssaan.
Suvi Lehtimäki
kappalainen, Kalajoen seurakunta