Kalevassa maanantaina julkaistu Jutta Zilliacuksen syntymäpäivähaastattelu oli silmiä avaava lukuelämys.
Moni keski-ikäinen ja sitä vanhempi muistaa Zilliacuksen politiikasta. Kannanotot tapasivat olla räväköitä. Sellaisia ne ovat nyt haastattelussakin.
Tämän viikon perjantaina Zilliacus täyttää sata vuotta. Syntymäpäiviään hän ei vietä, koska sanoo, ettei tiedä, elääkö sinne asti. Tokaisussa lienee annos ironiaa.
Havahduttava Zilliacuksen haastattelu on siksi, että se muistuttaa, millaisia hyvin iäkkäät ihmiset voivat tätä nykyä olla. Joku on heikko ja hauras, toinen hyvävoimainen henkisesti ja fyysisesti, kolmas jotain siltä väliltä.
Kaikkia näitä ihmisiä on tulevaisuudessa selvästi enemmän kuin nyt, sillä satavuotiaiden määrä kasvaa meillä hyvää vauhtia. Vuonna 1975 heitä oli vain muutamia kymmeniä, vuonna 2000 muutama sata ja tällä hetkellä noin 1 200.
Kasvun voi päätellä jatkuvan esimerkiksi siitä, että Tilastokeskuksen mukaan maassa oli viime vuodenvaihteessa 170 000 yli 85-vuotiasta ihmistä.
Suomessa väestön vanhenemista ja sen seurauksia kommentoidaan usein kielteisestä näkökulmasta. Huoltosuhde heikkenee, hoivapalvelut ja niihin käytettävät rahat eivät riitä, omaishoitajat väsyvät, vanhojen ihmisten yksinäisyys kasvaa.
Nuo kaikki ovat totta ja niistä pitää puhua, mutta samalla kyse on vain osatotuuksista.
Ikääntyneet nähdään liian harvoin sellaisena voimavarana, jolla olisi nuoremmille ihmisille, myös päättäjille, arvokasta annettavaa. Vanhojen ihmisten arvioihin päinvastoin suhtaudutaan usein hymähdellen.
Muodikasta tehtävänimikettä käyttäen ikäihmiset ovat erilaisten elämänpiirien kokemusasiantuntijoita, joista monilla on kykyä asettaa tämän hetken ilmiöt laajempiin taustoihin. Iäkkäillä on hiljaista tietoa, jonka arvosta paljon puhutaan, mutta usein tieto silti jää kuulematta.
Iäkkään ihmisen kokemusten ja näkemysten ei tarvitse olla samaan luokkaa kuin Jutta Zilliacuksella, jotta ne olisivat kuulemisen arvoisia. Zilliacushan esimerkiksi toimi hetken aikaa C. G. Mannerheimin sihteerinä ja pystyy siten edelleen välittämään aitoja kokemuksia Suomen historian suurmiehestä.
Toinen esimerkki rohkeasta iäkkäästä kannanottajasta oli viime joulukuussa 101-vuotiaana edesmennyt Yrjö Saraste. "Yleisönosastojen kuninkaaksikin" kutsuttu sotaveteraani kirjoitti loppuun asti lukuisten lehtien, myös Kalevan, yleisönosastolle näkemyksiään erilaisista teemoista. Hän oli lajissaan ilmiö.
Näiden kahden esimerkki toivottavasti rohkaisee. Vanhuus voi merkitä muutakin kuin vaivoja ja sairautta. Vaikka niitäkin olisi, se ei välttämättä estä kannanottoja ja vaikuttamista.