Jukka Takalo matkaa soo­lol­laan men­nee­seen

Jukka Takalo palaa pitkään kypsyneen soololevynsä myötä lapsuutensa kesiin ja tekee kunniaa iskelmän ja rockin viattomille klassikoille.

Höyhenenkeveää. Jukka Takalon tänään ilmestyneellä soololla on pelkistettyä poprockia. Laulujen kirjoittamista Haukiputaan Martinniemessä nuoruutensa viettänyt käkkäräpää ei lopeta koskaan.
Höyhenenkeveää. Jukka Takalon tänään ilmestyneellä soololla on pelkistettyä poprockia. Laulujen kirjoittamista Haukiputaan Martinniemessä nuoruutensa viettänyt käkkäräpää ei lopeta koskaan.
Kuva: arto kiuru

Jukka Takalo palaa pitkään kypsyneen soololevynsä myötä lapsuutensa kesiin ja tekee kunniaa iskelmän ja rockin viattomille klassikoille. Surumielisistä balladeista ja kepeänä surisevasta popista koostettu kahdentoista laulun kokonaisuus on kuin aikamatka 1970- ja 1980-lukujen suomalaiseen popiskelmään.

"Biisien teossa haluan olla kuin puolivilli poikamies bändin kanssa vietetyn pitkän avioliiton jälkeen", laulaja sanoo.

Takalo kertoo, että hän ei halunnut levylle suuren maailman turboahdettua rock-soundia.

Ei ikinä naimisiin -rallatuksessa kipinöikin Leevi & The Leavingsin hittien kepeä poljento, ja Poikaystävä voisi olla Freemanin 1970-lukulainen teinihitti.

Takalon lapsenomaisesti ja melankoliseati kaikuva ääni tuo mieleen Crosby, Stills & Nashin stemmalaulun ja Kent-yhtyeen Joakim Bergin vaikeroinnin. U2-tyylinen kikkailu on saanut väistyä pelkistetyn soitannan tieltä.

"Etsin levylle avointa soundia ja laulajapoikameininkiä. Siksi laulu on miksattu pintaan, ja siksi biiseihin äänitettiin paljon akustista kitaraa."

Takalo intoutuu peilaamaan musiikin tekemistä myös kreikkalaisen filosofi Platonin kautta.

"Platonilla oli teoria, jonka mukaan näkyvä maailma oli vain heijastusta ideoiden maailmasta. Hyvät laulut voivat parhaimmillaan olla arkitodellisuutta kirkkaampia heijastuksia ideoiden maailmasta ja yksi tapa tutkia sitä ihmismielen harmaata aluetta, johon tiede ei ulotu."

Takalon uusissa lauluissa hohkaa ikuinen kesä. Hän uskoo, että yksi tausta tunnelmille oli hyvin tavallinen suomalaisen maalaisjullikan viettämä lapsuus, johon kuuluivat niin kalareissut, kuin kesäiset pyöräretket Martinniemen työväentalon diskoon tai Iin Rysäklubin armottomiin bändi-iltoihin.

"Kesä näkyi tekemissäni biiseissä jo Aknestikin aikana. Se liittyy nuoruuden toiveisiin ja intohimoihin sekä kesäöihin, jolloin ajelimme ympäri Haukipudasta ja sen lähialueita Saab 96:lla."

Paatos on Takalon lauluissa lakaistu jonnekin kauas taakse. Lyhyistä hetkistä ja ohimenevistä tapahtumista tilittävät väliin pikkutuhmat tarinat pursuavat arjen pientä dramatiikkaa ja väliin jopa homoeroottista värettä.

Ajamme autolla Takalon kanssa Martinniemen pikkuiselle aallonmurtajalle, sahan vanhalle tehdasalueelle. Kylän hiljaisella pääraitilla ohitamme hilseilleessä puurakennuksessa yhä sijaitsevan baarin, jonka sisustus viestii kaakaonvärisine muovituoleineen ja rujoine nahkasohvineen lahjomattomasta 1970-lukulaisuudesta.

"Martin keitaassa kävimme Aknestikin kitaristin Kai Latvalehdon kanssa poikasina flipperiä pelaamassa. Olen pohtinut pitkään Martinniemi-nimistä levyä. Se olisi kokoelma nostalgisia tarinoita pienestä pohjoissuomalaisesta sahateollisuuskylästä," laulaja suunnittelee.

Vantaalla asuva laulaja ja biisintekijä on tehnyt biisejä Pate Mustajärvelle, ohjannut Yön musiikkivideon ja laulanut lähes viisitoista vuotta Aknestikissa, jonka aktiivinen ura päättyi kesällä 2002.

"Kaikilla muilla yhtyeen jäsenillä oli töitä ja intohimoja myös bändin ulkopuolelle, ja sen takia he väsyivät keikkailemaan. Itse olen taiteen paaduttama. Teen lauluja varmaan kuolemaani saakka."

Ilmoita asiavirheestä