Vielä yksi minuutti, mietin, kun katson mummultani perittyä pyykinpesukonetta, joka rummuttaa itseään hallitsemattomasti kylpyhuoneen lattiaa vasten. Menen kylpyhuoneeseen uudelleen viiden minuutin kuluttua, eikä kone näytä vieläkään merkkejä pysähtymisestä. Bussikin ehti jo lähteä, kun olen laskenut aamutoimiin kuluvan ajan minuutin tarkkuudella.
Minuutin tarkka aikataulu voi kuulostaa ajatuksena liioitellulta, mutta jatkuva kiireen tunne ja täyteen ahdettu kalenteri olivat osana omaa arkeani pitkään. Ennen kiireen ihannoinnin kyseenalaistamista olin kasvanut ajattelemaan, että kiireellisyys on se, mihin tulisi tähdätä – kiireinen ihminen on tarpeellinen, aikaansaava ja ahkera. On vaikeaa irrottautua tästä ajatuksesta, kun kiireellisyyttä ja tehokkuutta romantisoidaan jatkuvasti. Työntekijöiltä ja opiskelijoilta vaaditaan yhä enemmän tehokkuutta, vaikka resursseja ja työvoimaa karsitaan jatkuvasti.
Yhteiskunta ja sosiaalinen media antavat ymmärtää, että aina pitäisi haluta enemmän, tienata enemmän ja olla parempi versio itsestään.
Mitä tapahtuu, jos mikään ei koskaan riitä? Kun jokaisesta hetkestä tulee suoritettava tehtävä, elämä alkaa tuntua pelkältä aikataululta. Loputon tehokkuuden tavoittelu ja uusien tavoitteiden perässä juokseminen tekevät elämästä ankeaa ja aidon läsnäolon ja onnellisuuden löytämisestä mahdotonta. Jos ei koskaan anna itselleen lupaa pysähtyä, moni asia jää näkemättä ja kokematta.
Pyykkikoneen edessä odottelun seurauksena syntyneet oivallukset eivät ehkä muuttaneet maailmaani, mutta ne muuttivat jollakin tapaa käsitystäni siitä. Ehkä juuri näennäisesti merkityksettömät hetket muistuttavat, ettei aina tarvitse olla hyödyllinen, tehokas tai tuottava. Tällaiset oivallukset eivät aina kuitenkaan vaadi pyykkikonetta, vaan tietoisen ajatuksen siitä, kun on tarve pysähtyä pohtimaan oman elämän kuormittavuutta.
Joutilaisuus ei ole loppupeleissä laiskuutta, vaan hyvinvointiteko – ehkä todellinen tehokkuus onkin sitä, että osaa pysähtyä ajoissa.
Matilda Sandström
opiskelija, Oulu