Mitä eroa on vitsillä, kaskulla ja läpällä? Milloin nauru on hyvästä, milloin se on pahasta? Saako aina nauraa, kun naurattaa?
Tartuin kesäloman alussa filosofi Henri Bergsonin teokseen Nauru – tutkimus komiikan merkityksestä vuodelta 1899. Kirja antoi kysymyksiini niukasti vastauksia, sillä se käsitteli lähes pelkästään naurun kohdetta, ei naurajaa itseään.
Samaan niukkuuteen törmäsin muissakin kirjallisissa lähteissä.
Aristoteleen reilut 2300 vuotta sitten kirjoittama Runousoppi ei auta, sillä sen komediaa käsittelevä toinen osa on kadonnut, jos sitä koskaan edes kirjoitettiin.