Jos oman maan ja kansan puolustaminen on isänmaallisuuden kriteeri, niin äitimaan ympäristön suojelu on myös isänmaallista. Tämä ajatuskulku saattaa tuntua kaukaiselta kun seuraa, ajoittaisista tulitauoista huolimatta, yhä intensiivisemmäksi käyvää rakennetun ympäristön tuhoamista Gazassa, Libanonissa, Iranissa ja muissa Persianlahden maissa sekä Ukrainassa.
Tuhokuvat muistuttavat meitä tylyllä tavalla sodan raadollisuudesta ja nykyisten ilmastotoimien tehottomuudesta. Jokainen räjäytetty pommi ja sitä kuljettava hävittäjä, ohjus tai drooni tuhoaa, tappaa sekä kuluttaa energiaa ja lisää hiilidioksidipäästöjä. Armeijaa, jonka tehtävänä on tuhota, on turha velvoittaa puolustamaan ympäristöä; eihän sotilaallisen toiminnan päästöjä edes tilastoida.
Vähemmästäkin valtioiden tietoisesta ja kansainvälisen yhteisön sietämästä tuhoamisesta ja tappamisesta turhautuneen mieleen hiipii epäily: onko kalliista ilmastonmuutokseen varautumisesta ja kansalaisten kierrätysvelvoitteiden täyttämisestä hyötyä kaiken tämän keskellä? Missä on se eurooppalainen valtionjohtaja, joka nousee toimimaan ympäristön puolesta, vai delegoidaanko ilmastonmuutoksen torjunta Kiinalle?
Voivotellaan Hormuzinsalmen osittaisen sulun aiheuttamaa energian hinnan nousua – olemmehan riippuvaisia fossiilisista polttoaineista – maailmantalouden vuoksi. Iranin ja muut sodat pitäisi lopettaa ihmisten ja ympäristön vuoksi. Olemme tilanteessa, jossa pitää valita kapean sotilaallisen turvallisuuden ja laaja-alaisen ympäristöturvallisuuden välillä.
Valtiot keskittyvät kansallisen turvallisuuden lisäämiseen hintavilla asehankinnoilla ja puolustusbudjetin lisäämisellä ulkoista, usein hypoteettista, vihollista vastaan. Ympäristökriisin luomaa uhkaa, joka on todellinen, ei ole sisällytetty vaikka nopeasti etenevä ilmastonmuutos horjuttaa sekä kansalaisten että valtioiden turvallisuutta.
Otsonikadon ja saasteiden vähentäminen onnistui kansainvälisillä sopimuksilla, ilmastonmuutoksen hillintä tuntuu kuitenkin olevan ylitsepääsemätön haaste valtioille. Näin siitä huolimatta, että YK:n ilmastohuippukokoussarja alkoi yli 30 vuotta sitten, ja ympäristösuojelu on laajasti hyväksytty kansainvälinen normi.
Esteenä nähdään milloin resurssien riittämättömyys, milloin alueelliset konfliktit ja suurvaltakamppailuun liittyvä luottamuspula. Todellinen syy piilee kuitenkin valtioiden kyvyttömyydessä irtaantua perinteisistä uhkakuvista ja sotilaallisen turvallisuuden paradigmoista.
Ilmasto- ja ympäristökriisien maailmassa tarvitaan kokonaisvaltaista turvallisuuden määrittelyä, johon kansalaiset osallistuvat. Teknologia ja osaaminen hiilineutraaliuteen ovat olemassa. Hallituksilla on mandaatti suojeluun ja päästöjen leikkaamiseen. Konfliktien ja viholliskuvien kyllästämän sotahysterian ja yhteiskunnan militarisoinnin sijaan päättäjien ja tiedostavien kansalaisten soisi keskittyvän globaalien ympäristöongelmien hallintaan.
Lassi Heininen
professori, Helsinki