Veli Kalaoja on vuosia kirjoittanut vähättelevästi jatkuvasta kasvatuksesta. Melko lailla samansisältöisiin kirjoituksiin ovat vastanneet vuosien saatossa Suomen johtavat metsäntutkijat, joilta pyysin tuoreimpaan (Kaleva 7.5/Lukijalta) kommenttia. Kertoivat jo aiemmin vastanneensa, mutta sain heiltä kuitenkin ajatuksia tähän kirjoitukseeni.
Luulisi, että Veli Kalaoja olisi ehtinyt perehtyä menetelmään tarkemmin. Jo perustavaa laatua oleva virhe hänen tuoreessa kirjoituksessaan on se, että hän pitää aikoinaan tehtyjä määrämittaharsintoja samana kuin jatkuva kasvatus. Todellisuudessa ne ovat siinä mielessä jopa vastakohtia, että kun harsinnassa päähuomio oli hakattavissa puissa, nykyaikaisessa jatkuvassa kasvatuksessa päähuomio kiinnitetään jäävään puustoon.
Jatkuvassa kasvatuksessa poistetaan yläharvennuksella tukkipuita, mutta huolehditaan, että jäljelle jää aina hyvälaatuinen, kasvukykyinen puusto. Vanhoissa määrämittaharsinnoissa tehtiin päinvastoin: poistettiin aina parhaat puut ja jätettiin jäljelle huonokuntoiset ja lahovikaiset puut. Ennen surullisen kuuluisaa harsintajulkilausumaa 1948, joka oli pelkkä metsäpoliittinen julistus, osattiin tehdä myös metsänhoidollista harsintaa, joka parhaimmillaan voidaan rinnastaa jatkuvaan kasvatukseen.