Jarkko Mar­ti­kai­nen on ajoit­tain poh­ti­nut alan vaih­ta­mis­ta: ”En vain keksi, mikä olisi pa­rem­paa”

Jarkko Martikainen odottaa pitkän tauon jälkeen jo kärsimättömästi keikkoja. – Ne ovat ainoa keino nähdä konkreettisesti ja kokea sisuskunnassaan, että viesti menee jollain tavalla perille. Vähän niin kuin posti.

Kuva: Tomi Palsa

Taiteilija Jarkko Martikaisella piti olla perjantaina julkaistavan Ystävien taloissa -albumin tiimoilta 15 levynjulkaisukeikkaa, sitten yhdeksän, lopulta kourallinen.

– Ouluun saapuminen on kyllä juhlan paikka nyt, Martikainen huokaa.

– Tämä on opettavaista, jos luulee, että elämänhallinta on mahdollista: nykyhetki osoittaa, että se on hyvin vaikeaa.

Onni onnettomuudessa on kuitenkin se, että yksi keikoista järjestyy tulevana lauantaina juuri Oulussa, jonka Itä-Saksassa syntynyt Martikainen laskee yhdeksi kotikaupungikseen.

– Muutin Ouluun ensimmäisen kerran ala-asteiässä, kun vanhempani vaihtoivat työpaikkaa aika usein. Myöhemmin vuonna 1993 tulin Ouluun siviilipalvelukseen ja sen jälkeen kävin Pikisaaressa koulun. Olimme Ronkaisen Mikan kanssa samalla vuosikurssilla.

Pitkä CV

Martikaista voi hyvällä omallatunnolla kutsua monipuoliseksi taiteilijaksi.

Säveltämisen ja sanoittamisen lisäksi hän on toiminut muun muassa musiikkituottajana, kolumnistina, kirjailijana, kuvittajana, näyttelijänä ja käsikirjoit­tajana.

Etenkin kuvataide on Martikaiselle tärkeää ja auttaa häntä jopa laulujen tekemisessä.

– Jos ei tahdo löytyä pers­pektiiviä, mistä laulu kertoo, alan piirtää, miltä jokin kohtaus näyttää. ”Suutari pysyköön lestissään” on pahimmanlaatuista roskaa mitä voi olla. Miksei voisi tehdä muitakin asioita ja rikastaa elämäänsä?

Martikainen sanookin, ettei hän oikeastaan edes tiedä, mikä hän on.

– Määrällisesti olen tehnyt eniten lauluja, mutta haluan olla myös kuvittaja ja maalari. Haluaisin olla enemmässä määrin dokumentaristi. Runoilija olen aina halunnut myös olla. On ollut onni, ettei ole koskaan ollut pakko valita vain yhtä asiaa.

Päiväkirjojen kahlailua

Uuden albumin lisäksi Martikaiselta on vastikään ilmestynyt kirja Lihavia luurankoja – laulujen sanat ja tarinat. Siinä hän käy läpi uraansa ja elämäänsä laulujensa ­kautta.

– Se oli puhdistava kokemus vaikka välillä melko viheliäistäkin. Olen pitänyt päiväkirjoja 90-luvulta saakka. Kahlasin siis aika tarkkaan 15 000 sivua. Sieltä tuli vastaan sellaista, jonka muisti oli jo itseään suojellen antanut unohtaa.

Kirjan kirjoittamisen myötä Martikainen on ymmärtänyt, että laulut ovat viitanneet kulloiseenkin elämänvaiheeseen.

Uudella, perjantaina ilmestyvällä albumilla ei kuitenkaan koronakevät kuulu, vaikka on Martikainen sitäkin aihetta itsekseen ­työstänyt.

– Olen miettinyt, onko se sellaista, mitä haluaa enää vuoden päästä laulaa. Usein laulu voi olla tekijälleen hyvin tärkeä, jos on itselääkinnällisistä syistä hahmotellut asiaa lauluista. Kaikkea ei ole kuitenkaan tärkeää ­julkaista.

Kulunut vuosi, joka on tyhjentänyt Martikaisen keikkakalenterin suurelta osin, on saanut hänet välillä myös pohtimaan alan vaihtamista.

– Ihmettelisin ihmisiä, jotka eivät miettisi, onko se työ, mitä tekevät paras mahdollinen tapa elää. Antaako se enemmän kuin ottaa? Ei se ole niin vakava paikka. Vaikka on 30 vuotta tehnyt näitä töitä, ei tarkoita sitä että pitäisi tehdä hamaan loppuun asti. Ongelma on vain siinä, että en keksi, mikä olisi ­parempaa.

Jarkko Martikainen & Luotetut Miehet Teatteri Riossa 12. syyskuuta.