Auringonsäde leikkii metallipinnoilla. Se hyppii puskurista keulakoristeeseen, peilistä ikkunankehyksiin. Sen tanssissa on jotain maailman ulkopuolelleen sulkevaa. Kuinka yksinäisen, pienen säteen liike voikaan haastaa vääjäämättömän syksyn raskaan, marssivan etenemisen näin? On kuin aika olisi pysähtynyt. On elokuu.
On siis yksi niistä harvoista päivistä, jolloin Tapio Savén kaivaa Ford Galaxie Sunlinerinsä pimeän tallin kätköistä nauttimaan kesäisen asfalttilaitumen tarjonnasta. Museoajoneuvon kolmekymmentä ajopäivää menevät vain päivien parhaimmistolle, aatelille ja kermalle.
Viidentoista vuoden yhteiselon aikana asianlaita ei aina ole ollut ihan näin. "Ensimmäisinä kesinä ajot alkoivat heti, kun lumet sulivat ja jatkuivat pitkälle räntäsateisiin asti. Ei siinä haitannut se, että kumpikin jalka polkimella seisten ja ratista vetäen sai jarruttaa, eikä sittenkään mennyt lukkoon", Savén muistelee vuoden '91 maagisia aikoja, jolloin Ford tuli taloon.
"Kriteereinä oli ostaessa, että avo pitää olla. Ja iso."
Ja isohan Galaxie onkin. Kymmenen senttiä yli kahden metrin leveydellään se pesee koko Fordin senaikaisen tuotannon ja ylitti näin ollen Yhdysvaltojen maanteillä sallitun standardin seitsemällä sentillä. Niin kuin se olisi muka ajamista estänyt.
Öljynkäryinen menneisyys
Ennen kuin Ford tuli Suomeen 1989, se oli saanut lekotella Kalifornian auringossa. Sen jälkeen Fordia käytettiin Rovaniemen seutuvilla ilmeisesti hyvin ahkerasti, siksi huonossa kunnossa se oli päätyessään Savénin käsiin.
Ajokausi ei Tapio Savénilla päättynyt aina lumen tuloon. Joskus kävi myös niin, että jotain hajosi autosta ja ajot olivat sitten siinä.
"Ja niitä kesiä oli varmasti enemmän. Kerran paluumatka Kuopiosta kesti yksitoista tuntia, kun vaihdelaatikon hajottua jouduttiin metsästämään traileria. Toisella kertaa Helsingissä puolestaan kone alkoi polttaa öljyä niin pirusti. Sitä meni 25 litraa kotimatkalla. Luojan kiitos oli visa mukana!"
Kaikki muuttui, kun Savén otti härkää sarvista ja päätti entisöidä pitkäaikaisen ystävänsä viimeisen päälle.
Viimevuotinen museokatsastus on pitkällisen osien keräilyn tulosta. Hommaa ei ainakaan tehnyt helpommaksi se, että 60-luvun alun autotehtaiden kovan kilpailun kirittämänä voortin suunnittelupuoli teki kovia päätöksiä uudistaen Galaxien ulkoasua joka vuosi reippaimman mukaan.
"Edellisen vuoden mallin kanssa samoja osia korissa ovat... odotapas. Jep. Etulokasuojat ja puskurit. Siinä kaikki."
Tekniikka sen sijaan ei uudistunut ihan yhtä tiuhaan, mistä entisöijät ympäri maailmaa lienevät kiitollisia. 390 ameriikan mittayksikköä, eli 6,4 litraa löytyy tämänkin Galaxien konepellin alta automaattirasia jatkeenaan.
Auton tekniikka on muutenkin tuttua ja turvallista - eihän museoautossa radikaaleja muutoksia sovi ollakaan. Sähkötoiminen rättikatto takaa sen, että ajokautta voisi jatkaa vielä pitkälle syksyyn synkkään.
"Mutta taitaapa jäädä tänä kesänä niistä kolmestakymmenestäkin päiviä ajamatta. Harrastusautolla ajetaan vain parhailla keleillä, muut ajot hoituvat tuolla", Savén lausahtaa ja osoittaa 90-lukulaista Thunderbirdia, Fordi sekin...