NASA julkaisi muutama viikko sitten satelliittitutkimuksen, joka näytti osoittavan Suomen hiilidioksidinieluksi, vaikka kansallisen kasvihuonekaasu-inventaarion mukaan olemme päästölähde.
Tästä repesi lähestyvien eduskuntavaalien myötä melkoinen riemu, ja asiaa pyöriteltiin niin sosiaalisessa mediassa kuin sanomalehtien palstoilla.
NASAn tutkimuksen ja khk-inventaarion vertailu ei ole ihan suoraviivaista, ja asiantuntijoiden kommentit (omani mukaan lukien) ovat paitsi selventäneet, osin myös sotkeneet asiaa. Joten käydäänpä homma juuria myöden läpi.
NASAn tutkimus perustuu OCO-2-satelliitin mittaukseen, joka antaa hiilidioksidin pitoisuuden ilmassa satelliitin kulkeman reitin alapuolella. Pitoisuus ei vielä kerro, onko maan (tai meren) pinta sillä kohtaa hiilidioksidin lähde vai nielu. NASAn tutkimuksessa lähteiden ja nielujen laskennassa hyödynnettiin niin kutsuttua inversiomallinnusta.
Inversiomallinnuksessa käytetään ilmakehämallia, jossa kuvataan tunnetut ihmisperäiset ja luonnolliset päästölähteet ja nielut.
Yksinkertaistetusti, lähteiden ja nielujen suuruutta säädetään siten, että malli tuottaa mahdollisimman hyvin satelliitin havaitsemat pitoisuudet (energiantuotannon ja metsäpalojen päästöt oletetaan kylläkin tarkoin tunnetuiksi, eikä niitä säädetä). Ilmakehämalli simuloi myös hiilidioksidin kulkeutumisen tuulten mukana.
NASAn tutkimuksen rajoitteena on sen erottelukyky. Inversiossa käytetyt ilmakehämallit on jaettu ”hilaruutuihin”, joiden suuruus on noin 100 kilometriä kertaa 100 kilometriä. Vaikka hiilidioksidipitoisuus esimerkiksi voimalaitospiippujen ympäristössä vaihtelee todellisuudessa voimakkaasti, on pitoisuus tasainen mallin jokaisen hilaruudun sisällä.