Luulajassa pidettiin kymmenen vuotta sitten Barentsin euroarktisen neuvoston kokous, jonka käytävillä saattoi törmätä EU:n ulkoasiainkomissaariin, Kanadan ulkoministeriin, hyvin korkea-arvoiseen Yhdysvaltain hallinnon edustajaan ja liutaan Barentsin alueen maiden omia ulkoministereitä. Silloin oli hetki, jolloin kansainvälinen mielenkiinto pohjoisten alueiden yhteistyöhön oli nopeassa nousussa. Tuossa nimenomaisessa Luulajan kokouksessa pyrittiin saamaan aikaan ratkaisua Venäjällä olevaa radioaktiivista materiaalia koskeviin ongelmiin.
Mutta se oli silloin. Sittemmin kaikki pohjoisten alueiden yhteistyöelinten kokoukset on viety läpi huomattavasti matalammalla profiililla. Eikä kellään tavallisella ihmisellä todennäköisesti ole mitään muistijälkeä siitä, mikä maa milloinkin on Barentsin neuvoston tai Arktisen neuvoston puheenjohtajana.
Näille virallisille yhteistyöelimille on sovittu tietyt toiminta-alueet, ja niiden sisällä ne sitten toimivat, työryhmä toisensa jälkeen ja jokainen omalla sarallaan. Kaikki toiminta on aikanaan sovitettu vastaamaan jotakin tiettyä tarkoitusta, ja niiden sisällä on saatu tuloksia aikaan.
Todellisuus ei kuitenkaan noudata mitään sektorijakoja. Pohjoisten alueiden kannalta ratkaiseva kehitys tapahtuu aivan muualla kuin alueen itsensä sisällä, ja paikallisesti voidaan lähinnä vain reagoida seurauksiin, ei vaikuttaa niiden syihin. Pohjoisen yhteistyön tärkeimmät rakenteet ovat 1990-luvun perua. 2000-luvun alun todellisuutta pohjoisessa, etenkin arktisella alueella on ilmastonmuutoksen raju eteneminen, joka on muuttamassa koko alueen luonnetta perinpohjaisesti. Vielä niin äsken kuin 1990-luvulla arktisen alueen merirajat, kulkureitit ja luonnonvarat olivat lähinnä teoreettisia käsitteitä. Puhe kestävästä kehityksestä ja ympäristön suojelusta oli vahvalla ja uskottavalla pohjalla, sillä nuo alueet näyttivät enimmältään olevan joka tapauksessa laajan inhimillisen toiminnan ulkopuolella.
Toki silloinkin oli jo hyvin tiedossa, että etäisyys sinällään ei merkitse samaa kuin koskemattomuus tai haavoittumattomuus. Ennen ilmastonmuutoksen nousua voimalla esiin puhuttiin saasteiden kaukokulkeutumasta ja pysyvistä orgaanisista yhdisteistä. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että arktinen täysin luonnonvaraisena pidetty ravintoketju olikin saattanut saastua tuhansien kilometrien päässä käytetyistä torjunta-aineista niin, että äidinmaito oli tullut vauvoille vaaralliseksi.
Nyt käsillä on aivan toisen mittaluokan kysymys ja jälleen sellainen, jota pohjoisten alueiden asukkaat eivät itse ole olleet millään tavoin aiheuttamassa.
Ilmaston lämpeneminen vaikuttaa arktisilla alueilla enemmän ja nopeammin kuin missään muualla, eikä se todellakaan ole mikään sektorikysymys. Samalla kansainvälinen mielenkiinto pohjoista kohtaan on herännyt aivan uudella tavalla.
Euroopan unionin komissio on marraskuussa julkaissut erityisen arktisen tiedonannon. Se oli ensimmäinen kerta, kun EU on jäsennellysti pohtinut politiikkaansa pohjoisilla alueilla. Tiedonanto liittyy unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Sen perusteluina mainitaan, että muutokset ympäristössä muuttavat arktisen alueen geostrategista asemaa ja sillä puolestaan on vaikutuksia kansainväliseen vakauteen ja EU:n turvallisuusintresseihin.
Arktisen alueen haasteet ja mahdollisuudet heijastuvat tuntuvasti Euroopan kansalaisten elämään sukupolviksi eteenpäin, komissio linjaa. Vielä enemmän muutokset tietysti heijastuvat niiden ihmisten elämään, jotka tuolla alueella tai sen liepeillä jo nyt asuvat, pohjoissuomalaisiin heidän joukossaan.
Samalla näyttää siltä, että Pohjois-Suomi on eräänlainen tasku, jossa globaalimuutos heijastuu vähemmän kuin yleensä saman leveysasteen seuduilla. Koska ikiroutaa ei ole, ei se voi sulaakaan. Kilpajuoksua kohti avautuvia energiavaroja ei ole, koska ei ole öljyä eikä kaasua. Pohjoisille merireiteillekään ei ole pääsyä. Asian voi ilmaista niinkin, että kaikki olisi toisin, jos Petsamo yhä olisi osa Suomea. Pohjoisia alueita koskevassa uudessa globaalissa pelissä nimittäin meri on kaikkea, eikä maa ilman pääsyä merelle ole juuri mitään.
Tietysti Pohjois-Suomeenkin vaikuttaa, jos talvi oleellisesti lyhenee tai jopa katoaa. Vielä sellaista ei kuitenkaan ole näköpiirissä -- ja jos joskus on, silloin ilmastonmuutos on jo niin pitkällä, ettei siinä tilanteessa vallitsevia oloja oikein voi nyt edes arvioida.
Mutta kuten EU:n komissiokin nyt arvioi, arktisella alueella meneillään olevan muutoksen syihin vaikuttaminen vaatii globaaleja toimia. Niitä pyritään saamaan aikaan YK:n ilmastoneuvotteluissa, jossa on määrä ensi vuoden loppuun mennessä sitoutua uusiin kansainvälisiin päästötavoitteisiin. Olipa silti niiden tulos mikä tahansa, ilmaston lämpenemistä ei enää voi pysäyttää nykytilanteeseen, vaan se jatkuu vääjäämättä johonkin pisteeseen asti. Ja edelleenkin se jatkuu arktisilla alueilla kiivaampana kuin muualla.
Se merkitsee pohjoisten merien avautumista ainakin kesäisin ja pääsyä uusille merireiteille ja raaka-ainelähteillä. Se merkitsee valtioiden, etenkin rantavaltioiden kiihtyvää kilpailua näiden reittien ja resurssien kontrolloinnista. Se merkitsee arktisten alkuperäiskansojen elinympäristön tuhoutumista ja vuosituhantisten kulttuurien katoamista -- niiden olemassaolo nimittäin edellyttää yhteyttä sellaiseen luontoon, joka on kovaa vauhtia jäämässä vain muistoksi. Se merkitsee arvaamattomia muutoksia pohjoisen eläin- ja kasvikuntaan.
Mutta se merkitsee myös meren pinnan nousua kaikkialla Grönlannin jäätikön sulamisen kiihtyessä -- mitä tahtia ja paljonko, sitä ei tunnu kukaan todella tietävän. Ja se saattaa merkitä myös sitä, että koko kasvihuoneilmiö saa lisävauhtia, ehkä jopa aivan karkaa käsistä. Kyse on Siperian ikiroudan alla piilevästä metaanista ja merenpohjien jäätyneistä metaaniklatraateista, joiden kohtalo on jatkossa täysi arvoitus.
Sulavan suon uumenista tai meren pohjasta nousevaa metaanikuplaa ei hevin ajattele tärkeäksi uutiseksi, mutta juuri niiden ilmestyminen saattaa olla globaalisti merkittävin tapahtuma arktisilla alueilla. Tuore tieto kertoo, että metaanitaso on maapallolla tuntuvasti ja toistaiseksi selittämättömästi noussut lyhyen ajan sisään.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri, joka työskentelee Kalevan pääkirjoitustoimittajana. Työstään pohjoisten kysymysten parissa hän on saanut valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Kirjoitus perustuu Oulun yliopiston avoimen yliopiston Studia generalia- luentoon, jonka hän piti 3.11.
