Hyvinvointialueet ovat toimineet runsaat neljä kuukautta, ja nyt on jo esitetty seuraavia rakenteellisia uudistuksia. Keskustelu näyttää jumittuneen aiemmalle tasolle hyvinvointialueiden lukumäärästä. Kuitenkin vain osa terveydenhuollon, sosiaalihuollon ja pelastuspalvelujen kokonaisuudesta saisi suoraa hyötyä alueiden määrän vähentämisestä. Ei myöskään ole syytä unohtaa, että hyvinvointialue on myös alueellista demokratiaa toteuttava ja kansalaisten osallisuutta organisoiva toimija.
Julkisessa keskustelussa korostuu pääosin erikoissairaanhoidon näkökulma, vaikka se on kustannuksiltaan vain kolmasosa kokonaisuudesta. Peruspalvelut muodostavat noin kaksi kolmasosaa hyvinvointialueiden palveluista. Sosiaalihuollon palveluiden osuus kokonaisuudesta on lähes 40 prosenttia.
Sote-uudistuksen yksi keskeinen tavoite on sosiaali- ja terveydenhuollon voimavarojen ja osaamisen aiempaa parempi yhteen nivominen. Tämä koskee sekä suunnittelua, organisointia että ammatillisia käytäntöjä ja osaamisia. Peruspalveluiden integraation vahvistamisen näkökulmasta voimavarojen suuntaaminen uusiin rakenteellisiin reformeihin olisi tässä vaiheessa tarpeetonta, jopa haitallista.
Terveydenhuollolla on jo ennen sote-uudistusta ollut tehtävien vaativuuteen perustuva alueellisesti ja kansallisesti porrastettu työnjako. Sosiaalihuolto on käytännössä perustunut kuntien toimintaan ilman selkeää porrastusta perus- ja erityistason palveluihin. Perustason vahvistaminen on sosiaalihuollossakin edelleen tarpeen, mutta laaja ostopalvelujen kenttä vaatii nykyistä selkeämpää jäsentämistä perustasoisiin yleisiin palveluihin ja vaativaa osaamista edellyttäviin erikoistason palveluihin.
Sosiaaliset ja terveydelliset tekijät kietoutuvat yhteen monissa hyvinvointitehtävissä. Tämä näkyy vanhuspalveluissa, mielenterveystyössä, vammaispalveluissa ja kuntoutuksessa, päihdepalveluissa sekä lasten ja perheiden palveluissa. Näissä käytetään myös iso osa hyvinvointialueen resursseista.
Myös ehkäisevä toiminta vaatii vakiintuneet sektorirajat ylittävää otetta.