Kimmo Kinnusella on asiaa. Hän panee käden suunsa eteen ja kumartuu kuiskaamaan sanottavansa Seppo Rädyn korvaan.
Keihäslegendat naureskelevat partoihinsa. Vain Räty, Kinnunen ja taivas tietävät, mille miehet myhäilevät. Taitaa olla poikien juttuja.
Räty ja Kinnunen katsovat toisiaan kulmiensa alta silmiin ja odottavat, että toinen avaisi sanallisen arkkunsa. Toimittajajoukosta on tullut kysymys, mutta vastausta ei kuulu. Hiljaisuus jatkuu.
Maailmanmestareiden tapaaminen on kuin välähdys niiltä kuuluisilta vanhoilta hyviltä ajoilta: lyhyitä lauseita, virnuilua ja hörähdyksiä. Maailmanmestarit vuosimallia 1987 ja 1991 ovat entisellään. Terve uhokin on tallella.
"Heitän vielä 50-vuotiaana 70 metriä", Kinnunen sanoo.
"60 metriä menee vaikka ilman vauhtia", Räty toteaa.
Räty ja Kinnunen kantoivat 1980- ja 1990-luvuilla kisareissuiltaan Suomeen mitaleja selkä vääränä. Kaksikolla on kahden maailmanmestaruuden lisäksi viisi olympia-, MM- ja EM-mitalia. Molemmat uskovat, että lauantaina alkavissa kisoissa perinne jatkuu.
"Mitali tulee - tai tulee ja tulee. Vielä ei ole heitetty yhtään heittoa. Ei se niin helppoa ole, miltä se näyttää", Räty jarruttelee puheita Tero Pitkämäen varmasta mitalista.
Kotikisoissa on
pönttö kovilla
Vuoden 1983 maailmanmestari Tiina Lillak tietää tässä valtakunnassa parhaiten, millaiselle pölkylle Tero Pitkämäki ensi keskiviikkoiltana päänsä panee.
Keihään finaali-ilta on myyty viimeistä paikkaa myöden loppuun. Stadionin kymmenet tuhannet silmäparit seuraavat herkeämättä nuoren nurmolaisen tekemisiä.
"Kovat on paineet, ihan varmasti", Lillak sanoo.
Joku aavistus asiasta on myös Rädyllä. Hän oli vuoden 1994 EM-kotikisoissa jo kokenut arvokisakävijä, mutta stadionin möly oli panna Tohmajärven jätin kuviot päälaelleen.
"Vähän aikaa oli pönttö sekaisin. Tuntui, että pää räjähtää - mutta olihan siellä tunnelmaa", Räty muistelee.
Räty sai huutomyrskyssä palikkansa kohdilleen. Hän heitti kisoista hopeaa.
"Siellä pitää vain olla oma itsensä. Veemäisen ja ylpeän miehen maineenhan siitä saa pariksi vuodeksi, mutta ei siinä muu auta. Ei sinne seurustelemaan mennä vaan heittämään keihästä."
Räty on aina ollut oman onnensa seppä. Hän ei koskenut urheilupsykologiin pitkällä tikullakaan. Uran lopettamisen jälkeen mielipide nykyaikana muodissa olevasta psyykkisestä valmennuksesta on pysynyt vankkumattomana.
"Urheilu on työtä. Jos tarvitsee psykologeja tai muita huu-haa-ukkoja siihen, että uskaltaa mennä työpaikalle, niin silloin on sama jäädä kotiin."
Lässytys alkoi
ottaa päähän
Räty kävi uransa pisteeksi heittämässä Atlantan olympialaisista 1996 pronssia. Seuraavan kesän jälkeen hän nosti keihäänsä varaston nurkkaan.
"Alkoi turhauttaa, kun treenasi ja treenasi ja tiesi, että kohta on taas joku paikka rempallaan."
Räty tympääntyi myös huippu-urheiluun hiipineeseen ylipositiivisuuden palvontaan. Tyyli ei sopinut Tohmajärven miehelle.
"Se lässytys alkoi ottaa päähän. Aina piti olla niin positiivinen, vaikka kaikki oli päin hanuria", Räty tuhisee.
Räty oli lopettaessaan sen verran täynnä huippu-urheilua, että lopetti samalla myös sen seuraamisen. Sen vuoksi mies ei tohdi sanoa kovin painavia mielipiteitään suomalaisen keihäänheiton nykytilasta. Urheiluliiton strategia huippuvalmennuksen keskittämisestä muutamiin harjoituskeskuksiin saa kuitenkin Rädyn tuhahtamaan.
"Se on sieltä itsestään ja syvältä. Yhdestäkään harjoituskeskuksesta ei ole koskaan tullut yhtään urheilijaa. Pitäisi tehdä niin kuin Ruotsissa ja Norjassa: tuki tuodaan sinne, missä urheilija on."
Rädyn mielessä pyörii muutakin sanottavaa, mutta mies päättää pitää suunsa kiinni.
"Eihän Suomessa tykätä siitä, että sanoo niin kuin asiat ovat."
Räty on puhunut, ja Kimmo Kinnunen vetää ohi kulkiessaan maton jalkojen alta.
"Mitä se nyt taas valehteli?"