His­to­rian­tut­ki­ja Henrik Mei­nan­der: Jos se­lit­tää liian pit­kään, se on oire siitä, ettei tiedä mitä mieltä on

60 vuotta täyttävä Helsingin yliopiston historian professori tiivistää teoksissaan olennaisen usein unohtumattomalla tavalla.

STT
Henrik Meinander työskenteli aikoinaan Matti Klingen assistenttina ja muistaa yhä professorin sanat keskustakävelyllä. – Klinge sanoi että Henrik, sinä kävelet väärällä puolella. Adjutantti kävelee aina päällikön vasemmalla puolella ja suojaa sitä sivustaa.
Henrik Meinander työskenteli aikoinaan Matti Klingen assistenttina ja muistaa yhä professorin sanat keskustakävelyllä. – Klinge sanoi että Henrik, sinä kävelet väärällä puolella. Adjutantti kävelee aina päällikön vasemmalla puolella ja suojaa sitä sivustaa.
Kuva: Vesa Moilanen

Historiantutkija Henrik Meinander tunnetaan elegantin tiivistämisen mestarina. Vuosikausien tutkimustyön jälkeen hän osaa pukea ajatuksensa ilmauksiin, jotka eivät hevin unohdu – kuten että vuonna 1968 Suomi oli suomalaisimmillaan, että silloin elettiin kansallisvaltion iltapäivää.

Meinander sanoo, että omien teosten selittäminen on vaikeaa, mutta lupaa yrittää kertoa, miten hän tulkintojaan rakentaa.

– Minulla on pyrkimys päästä yksityiskohdista kannanottoon tai tulkintaan. Ne pitää alustaa yksityiskohdilla, niistä täytyy ottaa vauhtia, mutta pitää löytää tasapaino kuvauksen, kertomuksen ja analyysin välillä. Jos selittää liian pitkään, se on oire, ettei oikein tiedä mitä mieltä on, Meinander kertoo.

Meinander kertoo, että kirjaa kirjoittaessa osien loksahtaminen paikoilleen tuottaa suurta tyydytystä. Mukana on myös epävarmuutta, joka pakottaa kirjoittajan miettimään, onko hän varma tulkinnastaan.

Joskus ratkaisevat oivallukset tulevat tutkijan mieleen niin äkisti, että ne tuntuvat melkein sattumalta. Meinander muistaa tarkalleen, miten hänen Suomi 1944 -kirjansa idea keskittyä yhteen kohtalonvuoteen syntyi.

– Se oli 7. toukokuuta 2001, olin Tukholmassa valmistautumassa matkalle Helsinkiin, missä minun piti pitää koeluento nykyistä professuuriani varten. Olin pukeutumassa, enkä mitenkään kohdistanut ajatuksiani, vaan asiat olivat rennosti mielessä. Silloin se tuli mieleeni, että kirja pitää tehdä vain yhdestä vuodesta, kaksitoista lukua, joista jokaisessa on oma teema.

Viime vuonna julkaistussa kirjassaan Samaan aikaan Meinander tarkasteli vuotta 1968 ja muistutti, että aina jokin tulkinta menneestä ajasta nousee vallitsevaksi, ja että paljon riippuu siitä, ketkä tarinaa pääsevät kertomaan.

Meinander on edennyt yhdeksi tarinan kertojista.

– Vaikka kiistäisi edustavansa jotain sukupolvea, sitä ei voi väistää. Kun tulin aikuiseksi, Kekkosen aikakausi päättyi, Suomi avautui nopeasti, ja interreilaamisen myötä Euroopan avautuminen oli minulle suuri myönteinen kokemus.

Mitkä seikat vaikuttavat siihen, miten nykypäivää tulkitaan vaikkapa 50 vuoden päästä?

– Luulen, että siihen vaikuttaa paljon se, että onko kokenut digiaikaa edeltänyttä aikakautta vai ei. Se, miten ymmärrämme tätä päivää, ei välttämättä johdu siitä, mitä tällä hetkellä koemme, vaan siitä, miten olemme tulleet tähän päivään.

Digiajan myötä maailmassa on sanoja enemmän kuin koskaan.

– Olen vitsaillut, että älkää olko huolissanne, että meilit häviävät, Yhdysvaltain tiedustelulla on kaikki tallessa. Tähän asti olemme tutkineet fragmentteja, mutta tulevaisuudessa ongelma voi olla valtavan aineiston hallinta.

Vaikka tutkimustietoa on saatavilla enemmän kuin kukaan yksittäinen ihminen voi hallita, Meinanderin mielestä historiantutkimus ei oikeastaan ole kumulatiivinen tieteenala.

– Koko ajan me menetämme myös kulttuurin tuntemusta. Vaikka ymmärtäisimme yksittäisiä sanoja, kontekstin ymmärrys heikkenee. Kielitaito kapenee, samoin kyky tulkita käsialoja ja monet muut tällaiset kyvyt. Ja historioitsijoiden tapa viestiä tutkimuksensa voi muuttua – jaksavatko ihmiset enää lukea tulevaisuudessa kokonaisia kirjoja?

Fakta

Henrik Meinander

Syntynyt 19. toukokuuta Helsingissä.

Naimisissa, neljä lasta.

Filosofian tohtori (Suomen ja Skandinavian historia), Helsingin yliopisto 1994.

Helsingin yliopiston historian professori 2001–

Yliopistoura: Helsingin yliopiston historian laitoksen laitosjohtaja 2004–2006, Suomen Akatemian vanhempi tutkija 2007–2008, Svenska kulturfondenin projektitutkija 2008–2010, HY:n humanistisen tiedekunnan varadekaani 2010–2013.

Suomen Tiedeseuran ja Ruotsin Tiedeakatemian jäsen.

Useita palkintoja, mm.: Ruotsin Akatemian Suomi-palkinto 2007, Ruotsalais-suomalaisen kulttuurisäätiön palkinto 2008, Otavan tietokirjallisuuspalkinto 2017

Lukuisia kirjoja, mm.: Suomi 1944: sota, yhteiskunta, tunnemaisema (2009); Gustaf Mannerheim: aristokraatti sarkatakissa (2017); Samaan aikaan: Suomi ja maailma 1968 (2019); uusin teos Kaleidoskooppi (2020).