Hailuodon saari pääsee piakkoin puolieristyksistä, kun suuri silta valmistuu merilossien tieltä. Toivottavasti vanha tarinaperinne ei sillan myötä kuole.
Tapahtui siihen aikaan, kun Hailuoto-laiva vielä puksutti Oulun ja Hailuodon väliä, ja myrrysmiehiä, tietäjiä ja kummituksia, pirujakin, tiedettiin Hailuodossa edelleen olevan.
Laivaliikenteen alkaminen pitkän talven jälkeen oli aina tapaus. Hailuoto-laivasta puhuttiin ja kirjoitettiin myös ilman väliviivaa, siis Hailuotolaiva. Höyrymoottorin tuottama vauhti oli parhaimmillaan kahdeksan solmua. Oulun ja Hailuodon välinen matka kesti kaksi ja puoli tuntia, jos ongelmia ei ollut. Matkustajia laivaan otettiin yhtä vaille sata.
Oli varmaan vuoden 1963 touko-kesäkuun vaihde. Laiva palasi talven jälkeen reitilleen. Päivä oli tärkeä luotolaisille. Kelirikkokausi päättyi.
Hailuodossa sanotaan aina eläneen myrrysmiehiä, intomiehiä, tietäjiä ja tarinankertojia. Saari itsessään on monin tavoin itsellinen, on opittu elämään ja olemaan isommista paikoista erillään.
Alkukesän ilta alkoi olla. Jossain kaukana Perämeren pohjukassa päin oli mustansinisiä jyhkeitä pilviä. Ukonilmaa enteili, saattaa räiskiä pahasti, jos päälle osuu. Päiväinen lämpö alkoi sumentua usvaksi. Päästiin kalastajan kotiin. Meri kohta tuparakennuksen takana aaltoili rauhattomana.
Sumu tummui. Ei passaa katiskoille tai merroille mennä. On käytävä sumpulla. Vaatimattoman näköinen pihalle kaivettu sumppu suurten kuusten juurella oli ensinäkymää laajempi, ja kovasti kirkasvetinen. Lähde alla antoi uutta vettä.
– Siellä jokunen on, kalastaja sanoi aarrepaikastaan. Koukkasi haavilla, kolmikiloinen lohi pyristeli vapauteen pyrkien. Sumpussa loiskahti mahtava hopeinen selkä. Mahtaa olla kymmenkiloinen.
– On siellä pari muutakin isompaa, kalastaja selvensi.
Vaan oli hyvä soppa, joukolla kohta kehuttiin. Laiskanpimeä hämäryys valtasi olotilaa sen myötä kuin kello kulki.
– Voi olla, että tällaisella sumusäällä saattaa Fruu Faarestiina näyttäytyä, jos sievästi maltetaan olla, kalastaja sanoo ja johtaa syömämiehiä liukkaille rantakiville.
Meren huokaukset kuulee ja näkee nyt selvästi. Tiirako se äkisti nousee lentoon. Ja kaukaa metsän puolelta kuuluu korpin vaimea rääkäisy. Katsotaan merelle. Sumu on saennut. Jossain kaukana, varmaan hyvin kaukana, välähtää salama. Jylinää ei kuulu, kun meren voima on kasvanut.
Fruu Faarestiina? Kuka, mikä? Myrrysmieheksi tunnettu kalastaja selventää.
– Joskus kauan sitten ankara sakea sumu ja syysmyrsky ajoivat suuren purjelaivan kiville. Ei tästä ole pitkä matka sinne. Kaikki hukkuivat. Kapteenin vaimon ruumis ajautui rantaan, ehkä tuonne noitten isojen kivenjärkäleiden luo. Siitä lähtien on kaptenska silloin tällöin näyttäytynyt. Yleensä hän on kalastajien ystävä. Tai sen näkee siitä hahmosta. Valkeana rouva opastaa apajien luo, mutta harmaapukuisena Fruu Faarestiina neuvoo kalastajat apajan viereen, vaan ei paikalle. Vasta seuraavana päivänä heikon saaliin saaneet kalastajat saavat tietää olleensa lähellä kalojen kokoontumisjuhlia, mutta ei kohdalla.
Sumu tuntuu tihentyneen. Alkaa tulla vilu. Harteita puistattaa. Mutta mikä tuo on. Tuo tuolla sumun sisällä. Sehän liikkuu, on irti maasta, on kuin leijuva, näyttää naishahmolta. Kuin viittoisi käsillään. Mitä kummaa tapahtuu. Ei sumupilven lonka noin liiku. Entä jos, jos se on se, se kaptenska. Pitää yrittää terästää silmiä, mutta sumun takaa hahmosta ei saa tarkkaa selkoa. Katsojajoukko havahtuu yhtäkkiä vilunväristyksiin. Jotain outoa on tekeillä.
Nämä myrrystarinat, kummitukset ja meren rannoilla liikkuvat valkeat rouvat, entä jos ovatkin totta. Pitää nipistää itseään. Näkyykö vielä. Ei. On vain paksummaksi käyvä sumuseinä.
Kalastaja innostuu. Jos hyvin käy ja jaksetaan, voidaan nähdä muitakin. Helmifröökynä istuu usein tuolla kauempana kivellä tukkaansa sukien. Hukkuneita merimiehiä vuosikymmenten takaa näkee usein kylillä. Kylissä on aina ollut omia velhoja, näkijöitä, myrrysmiehiä. Eikä pirua pidä säikähtää, jos luodon rannoilla vastaan tulee.
Laiva lähtee aamulla kaupunkiin ajallaan. Näyttää tulevan kirkas päivä. Fruu Faarestiina ja muut tarinoiden kohteet jäävät odottamaan seuraavaa sumuyötä: pääsevät taas jaloittelemaan.
Lauri Oilinki
Turku