Marine Le Pen vaati Alternative für Deutschlandin erottamista laitaoikeistolaisesta Identiteetti ja demokratia -parlamenttiryhmästä (ID) sen jälkeen, kun AfD:n kärkiehdokas Maximilian Krah kieltäytyi tuomitsemasta yksiselitteisesti SS-joukkoja.
Päätös avaa kaksi poliittista mahdollisuutta oikeistolle.
Ensinnäkin, AfD:n erottaminen avaa yhteistyön mahdollisuuden laitaoikeiston välillä. Le Pen on jo ehdottanut neuvotteluita Italian pääministeri Giorgia Melonin kanssa, joka johtaa toista laitaoikeistolaista ryhmää, Euroopan konservatiiveja ja reformisteja (ECR). Meloni ei ole kieltäytynyt, sillä hän haluaa luoda parlamenttiin vaihtoehtoisen enemmistön.
ECR ja ID voisivat muodostaa yhdessä parlamentin toiseksi suurimman ryhmän. Tämä mahdollistaisi sosiaalidemokraattien (S&D) ja liberaalien (Renew) kampeamisen oppositioon, mikä olisi veretseisauttava muutos parlamentin voimasuhteissa.
Toiseksi, yhtenäisempi laitaoikeisto mahdollistaa uudenlaisen yhteistyön myös Euroopan kansanpuolueen (EPP) kanssa. EPP ei ole allekirjoittanut demarien ja vihreiden kanssa vaatimusta sanoutua irti yhteistyöstä ECR:n ja ID:n kanssa.
Jatkokaudelle komission johtajana pyrkivä Ursula von der Leyen on sanonut olevansa valmis yhteistyöhön puolueiden kanssa, jotka ovat Euroopan, Ukrainan ja oikeusvaltion puolella. Samaa on toistellut vaalitenteissä pääministeri Petteri Orpo.
Tämän perusteella esimerkiksi Viktor Orbanin Fidesz tai Puolan Laki ja oikeus (PiS) karsiutuvat nopeasti, mutta Orpo ja von der Leyen ovat sanoneet Melonin täyttävän ehdot.
Oikeusvaltioperiaatteen suhteen kumpikaan ei ole nähnyt ongelmia siinä, että Melonin johtamalla Fratelli d’Italialla on fasistiset juuret, tai että hän tekee parhaillaan perustuslakiuudistusta, joka keskittäisi historiallisella tavalla valtaa pääministerille ja takaisi vaalien suurimmalle puolueelle automaattisesti enemmistön parlamentissa.
ECR on myös systemaattisesti vastustanut oikeusvaltioperiaatetta vaativia päätöslauselmia parlamentissa.
Melonin pitäminen Eurooppa-myönteisenä on sekin kyseenalaista. ECR:n vaaliohjelmassa vaaditaan päätöksenteon pitämistä kansallisella tasolla ja vastustetaan komission valtaoikeuksien tai EU-budjetin kasvattamista. Tarkoitus on pitää unioni valtioiden liittona, jossa komissio palvelee jäsenmaita sihteerinä. Fokus on turvallisuudessa ja sisämarkkinoissa, ei niinkään suurvaltakilpailussa tai geopolitiikassa.
Demokratiaan keskittynyt oikeustieteilijä Michael Meyer-Resende onkin tiivistänyt, että keskustaoikeiston flirtti laitaoikeiston kanssa ilmentää uudenlaista kylmän sodan logiikkaa: niin kauan kuin olet Putinia vastaan, oikeusvaltioperiaatteella tai eurooppalaisuudella ei ole niin väliä.
Vuonna 2019 von der Leyen valittiin demarien ja liberaalien tuella ainoastaan yhdeksän äänen marginaalilla komission puheenjohtajaksi. Demarit ja liberaalit ovat uhanneet vetävänsä tukensa pois, jos von der Leyen neuvottelee komission ohjelmasta ECR:n saati ID:n kanssa.
Siten ei liene vielä realismia, että laitaoikeisto pääsee neuvottelemaan tulevan komission viisivuotisohjelmasta.
Vaikka laitaoikeiston yhteinen ryhmä ilman AfD:tä jäisi toteutumatta, EPP, ECR ja ID voivat tehdä yhteistyötä itselleen tärkeissä asiakysymyksissä. Tämä tarkoittaisi löysempää ilmastopolitiikkaa ja tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. Tästä yhteistyöstä on jo kokemuksia kansallisella tasolla Suomessa, Ruotsissa, Italiassa ja nyt viimeisimpänä Alankomaissa, millä on suurempi vaikutus EU:n kehitykseen kuin eurovaaleilla.
Eurovaalien suuri kertomus ei olekaan laitaoikeiston nousu vaan oikeiston sisäinen uudelleenasemoituminen. Kyseessä ei ole vielä paradigmaattinen muutos vaan ennemmin eurooppalaisuuden uudelleenmäärittely, jota ohjaavat EU:n kehittämisen sijaan punavihreiden ja federalististen visioiden torppaaminen.
Siten Le Penin vaatimus AfD:n erottamisesta voikin olla eurovaalien yksi tärkeimmistä siirroista uusien koalitioiden muodostamiseksi. Ja hänen mielessään siintävät jo vuoden 2027 presidentinvaalit.