Lapseni on kahdeksassa kuukaudessa oppinut vikkeläksi menijäksi, joka rakastaa vetää alas kaiken sen, minkä kuuluisi olla ylhäällä. Niinpä hän konttaa kirjahyllyjen luokse, nousee niitä vasten seisomaan ja pudottaa lattialle jokaisen kirjan, johon yltää.
Sikäli kuin hän ei pudota niitä varpailleen ja pakota minua lohdutuskannalle, tämä toiminta on kaikin puolin otollista.
Hänen kaitsemisensa lomassa tulen löytäneeksi ja selanneeksi sellaisia kirjoja, joita en tiennyt edes omistavani tai jotka olen lukenut hyvin kauan sitten tai vain puoliksi. Kohtaan unohduksen uudistamia tekstejä.
Tähän mennessä ilahduttavin löytö on ollut suomenruotsalaisen runoilijan ja nyttemmin Ruotsin akatemian jäsenen Tua Forströmin runoteos Lokakuun iltana soudin järvelle (Siltala, 2013).