Kirjoittaja on Oulun yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden didaktiikan professori. Kirjoitus on tiivistelmä Oulun yliopiston Studia generalia -sarjan esitelmästä 27.10.
Yksi tapa lukea kaunokirjallisuutta on etsiä siitä tulkintoja ihmisen todellisuudesta. Tällöin on otettava huomioon, että sanataide on aina sepitteellistä kerrontaa: se ei ole todellisuuden suora kuva.
Erityisesti pohjoisesta ympäristöstä kiinnostuneelle lukijalle ajattelun sytykkeitä löytyy kotimaisesta eräkirjallisuudesta. Kaunokirjallisuutena eräkirjaksi voidaan käsittää teokset, joiden merkittävänä sisältönä ovat kalastus- tai metsästyskuvaukset.
Kaikkein selkeimmin pohjoisuutta käsittelevät eräkertomukset, joissa saalistetaan pohjoisilla saloilla ja kairoilla Lapin tai Oulun läänien alueella. Juuri Lappi on pitkään ollut eränkävijälle toiviomaa, jonne matkustetaan linnustamaan ja lohestamaan myös eteläisestä Suomesta.
Lapin suosio eränkävijän kohteena selittyy ainakin sanataiteen valossa sillä, että pohjoisimmasta Suomesta uskotaan yhä löytyvän lähes koskematonta luontoa ja kalastamatta jääneitä tunturilampia. Tämä uskomus vallitsee useimmissa kirjoissa, vaikka todellisuudessa erämaat ovat metsäautoteiden verkostoja tai Tenojoki on jo varsin pahoin rehevöitynyt virta.
Jos siis todellisuus ja eräkirjan haavemaa eivät vastaa toisiaan, voimme päätellä, että eräkirjan sankari lopulta kuitenkin kaipaa jotain pakopaikkaa, jossa hän voi nauttia vapaudesta, hengittää raikasta ilmaa. Samalla hän kaipaa jotain vastaavia haasteita, joita luonto on tarjonnut vanhimmille hikisen toiminnan miehille, Walleniukselta ja Järviseltä tutuille sankareille.
Varhaisimpien eräklassikoiden, K. M. Walleniuksen (1893-1984) ja A. E. Järvisen (1891-1963), luennan valossa pohjoisin Lappi vielä 1920-30-luvulla oli todella seikkailujen erämaata. Asumukset olivat tiettömien taipaleitten päässä. Elantoon usein saatiin tärkeä lisä vedestä ja metsästä, pedot olivat uhka niin ihmiselle kuin porolle ja synkeä erämaan laki saneli, mikä oli oikein ja väärin, mikä moraalisesti hyväksyttävää tai tuomittavaa.
Varsinkin Walleniuksen alkutuotannon eränovelleista ilmenee käsitys, että eränkävijä on neuvokas sankari, joka kykenee voittamaan kaikki luonnon ja ympäristön asettamat haasteet. Samalla hän on ylivertainen kaikkiin muihin kansalaisiin nähden.
Eräsankarin ylivertaisuus on sikäli mielenkiintoinen piirre, että vanhimmissa erätarinoissa metsästäjä tai kalastaja on muualta tullut, junan tuoma, eteläinen asukki. Häneen verrattuna pohjoisen paikallinen asukas näyttäytyy avuttomana rahvaana, joka ei kykene kohentamaan elintasoaan luonnon tarjoamasta pitopöydästä. Vain Sodankylän seutuvilla vaikuttaneiden Moskun tai Romppaisen kaltaiset armottomat eränkävijät saavat sankarilta tunnustusta ja kunnioitusta.
Eräkirjan henkilöasetelmalle on ominaista, että sankari on usein yksin. Tämä johtuu siitä, että usein pienriistaa metsästäessä tai tammukkapurolla kalastaessa suuri seurue on lähinnä haitaksi. Eräkertomusta luonnehtiikin melko suppea henkilömäärä verrattuna vaikkapa sotakirjallisuuteen; ainoastaan hirvijahdissa miehet kokoontuvat porukoiksi.
Eränkävijän henkilökuva on muuttunut uusimmissa kertomuksissa. Esimerkiksi Veikko Haakana (s. 1923) toi ensimmäisiin eräkertomuksiinsa humoristisen sankarin, joka jopa saattaa epäonnistua saalistusretkillään. Haakana antoi myös naisten tulla erätulille, tosin lähinnä kahvinkeittäjäksi.
Ennen Haakanaa eräkirjallisuuden henkilöhahmoja ehti uudistaa lajiperinteen merkittävin naiskirjailija, Annikki Kariniemi (1913-1984). Varsinkin alkutuotannossaan Kariniemi käsittelee pohjoista luontoa ja ihmistä myyttisenä kertomuksena, jossa kansanperinne yhdistyy tiedossa oleviin tapahtumiin.
Kariniemelle koko luonto on jättiläisten ja yksisilmäisten noitien tuotosta. Lisäksi itse eränkävijät polveutuvat muinaisista hallitsijoista: metsästäjät jättiläisistä ja kalastajat noidista. Arkipäivää Kariniemen maailmassa on, että luonto antaa ennusmerkkejä tulevista tapahtumista tai pelastaa hyviä ihmisiä kuolemalta.
Kariniemen kerronta poikkeaa monessa mielessä eräkirjallisuuden vallitsevasta tyylistä. Niukan toteamisen asemesta hän leikittelee kielellä, ilkamoi ajatuskuvioilla ja herkistyy vuodenaikojen kauneudesta.
Kariniemi edustaa eräkirjallisuuden perinteessä jonkinlaista vastakohtaa suuntaukselle, jonka ihanteena on Järvisen tapainen pikkutarkka kuvailu ja luonnon ihmeiden ihastelu. Toki Kariniemikin on tarkka kertoessaan, millaisilla vieheillä hän saa kalaa, mutta hän ei niinkään ihaile välineitä sinänsä kuin niiden avulla tapahtuvaa kalastamista.
Pitkin eräkirjallisuuden historiaa on keskusteltu siitä, voiko eräkertomuksessa olla mukana mielikuvitusta vai pitäisivätkö tapahtumat olla tosia. Esimerkiksi Veikko Huovinen (s. 1927) on puolustanut paljon näkemystä, jonka mukaan tapahtuneiden asioiden muistelu ei yksin riitä eräkertomuksen kirjoittamisen syyksi. Erätarinan täytyy muun sanataiteen tavoin pyrkiä kerronnalliseen taituruuteen ja kirjalliseen syvyyteen.
Sanallisessa taituruudessa Huovinen itse käy monien esikuvasta muun muassa elättämällä työttömäksi jäänyttä missikisojen ihannetyttöä erämaassa. Siellä ihannetyttö tappaa ahman ja ostaa palkkiorahoilla ylellisyyttä: elintarvikkeita ja Eevan irtonumeron, jossa on juttua Anne Pohtamosta.
Ihmisen luontosuhteessa tapahtuneet muutokset heijastuvat eräkirjallisuuteen siten, että tätä nykyä kalastuskirjojen määrä on lisääntynyt huomattavasti metsästykseen verrattuna. Muutos selittyy osin sillä, että kalastusta ei pidetä niin tuomittavana kuin metsästystä, jonka kohteena on nisäkäs - ihmisen lajia oleva otus.
Metsästystarinoihinkin on tullut joukko kertomuksia, joissa pohditaan saalistuksen oikeutta ja katoavan elämän kaihoa. Monet tappamista vieroksuvista kertomuksista ovat kokeneilta kirjailijoilta, jotka itse ovat jo parhaat ja riemukkaimmat erävuotensa eläneet.
Tosin mukana on myös nuorehkoja, tiedostavia kirjailijoita, joille muut luontoelämykset ovat tärkeämpiä kuin metsästyksestä tai kalastuksesta saavutettava nautinto. Tässä mielessä on ennustettava, että eräkirjallisuus on muutoksessa: siitä tulee yhä ristiriitaisempaa sanataidetta yksioikoisen jahdin sijaan.