Sairaalahuoneessa odotus tiivistyy hetki hetkeltä. Kuulen ainoastaan monitorin tasaisen piippauksen. Yhtäkkiä ovi avautuu. Lääkäri astuu huoneeseen ja toteaa: ”Joona, tuloksista käy ilmi, että sinulla on epilepsia.”
Vuosi aikaisemmin olin asettanut itselleni kirkkaan tavoitteen. Kutsuntojen lähestyessä tiesin hakeutuvani lentoreserviupseerikurssille. Se veisi kohti hävittäjän ohjaamoa ja varmaa uraa. Minua kiehtoivat nopeat päätökset, lentotekniikat ja tiimityöskentely.
Harjoittelin määrätietoisesti, paransin uintiennätyksiäni ja vahvistin kuntoani. Luin kirjan "Hornet-lentäjä” ja lähetin motivaatiokirjeen heti, kun haku aukesi. Pääsin läpi ensimmäisestä vaiheesta. Olin oikealla tiellä.
Sitten tuntui, kuin joku olisi vetänyt maton jalkojeni alta. Kuulin olevani epileptikko. Sairaus vei minulta polun, jota olin rakentanut tiili tiileltä. Yksi kysymys alkoi pyöriä päässäni ilman vastausta: miksi juuri minä?
Diagnoosi pakotti punnitsemaan, mihin todella kykenen. Se on ollut ajoittain raskasta ja epämukavaa, mutta samalla antanut minulle itseluottamusta nousta vastoinkäymisten yläpuolelle. Sairaus on vain osa sitä, kuka olen. Olen myös valokuvaaja, kuntoilufriikki, yrittäjä ja ikuinen oppija.
Epilepsian myötä olen saanut syvemmän ymmärryksen siitä, millaista on kuulua nuorten joukkoon, jonka arkea rajoittaa sairaus. Se on tehnyt minusta empaattisemman. Ja jos epilepsiani esille tuominen voi auttaa jotakuta nuorta, silloin se on sen arvoista, että minun yksityisyyteni hieman kärsii.
Sanonnan mukaan: ”Jos suunnitelma A kaatuu, onneksi aakkosissa on vielä 28 kirjainta.” Tämä oli minun A-kirjaimeni.
Joona Karjalainen
19 vuotta, Oulu