Elokuva-arvio
Dark Floors, Suomi 2008. Ohjaus: Pete Riski. Käsikirjoitus: Pekka Lehtosaari Mr. Lordin ja Pete Riskin alkuperäistarinan pohjalta. Kuvaus: Jean-Nöel Mustonen. Leikkaus: Stefan Sundlöf, Antti Kulmala ja Joona Louhivuori.
Musiikki: Ville Riippa. Näyttelijät: Skye Bennett, Noah Huntley, Dominique McElligott, Leon Herbert. - Plaza 1 ja Star 1, Oulu.
Ei ole ihan uusi ajatus, että Lordi on elokuvan arvoinen visuaalinen bändi ja brändi.
Hevimonsterin maailmanvalloitus oli vasta aluillaan, kun Mr. Lordi alias Tomi Putaansuu ja Iistä kotoisin oleva mainoselokuvaohjaaja Lauri Haukkamaa saivat aikaiseksi Lordi´s The Kin -lyhytelokuvan. Alkuvuodesta 2004 valmistunut englanninkielinen kauhupätkä julkaistiin The Monsterican Dream -albumin erikoispainoksen bonuksena, ja esitettiin siistittynä Subtv:llä.
Tomi Putaansuun ja Pete Riskin juonima Dark Floors on tietysti budjetiltaan ja toteutukseltaan aivan toista maata, mutta yhtä lailla niillä on paljon yhteistä. Kummatkin teokset ovat perinnetietoisia kauhuelokuvia kliseineen kaikkineen.
Filmejä yhdistää myös kuvaaja Jean-Nöel Mustonen, Riskin aisapari lukuisista mainoselokuvista.
Slasher-perinnettä ja fantasiaelementtejä yliluonnolliseen kauhuun ja zombie-elokuvaan yhdistävä Dark Floors ei ole järin kunnianhimoinen kauhuelokuva, mutta eräänlaiseksi b-elokuvaksi se on ammattitaitoisesti tehty.
Sitä ei elokuvasta juuri huomaa, että monet tekijät ovat ensikertalaisia pitkän elokuvan saralla. Kuten Lordin musiikkivideotkin ovat osoittaneet, Riski hallitsee visuaalisuuden. Niin lavastus kuin efektitkin kestävät kansainvälisen vertailun omassa sarjassaan.
Itse juonessa ei ole mitään uutta. Tapahtumat sijoittuvat nimeämättömään suurkaupunkiin. Miljöönä on osin remontissa oleva sairaala.
Tarinan keskushenkilöitä ovat sairaalassa tutkimuksissa oleva autistinen tyttölapsi Sarah (Skye Bennett), hänen huolehtiva isänsä Ben (Noah Huntley) ja sairaanhoitaja Emily (Dominique McElligott).
Ben ja Emily käyvät läpi Sarahin hoitomahdollisuuksia, kun hissi jumittuu kerrosten väliin. Hississä ydinryhmän täydentävät rohkea vartija Rick (Leon Herbert), rähjäinen vanhus Tobias (Ronald Pickup) ja itsekeskeinen Jon (William Hope).
Hissin nytkähdettyä oikeaan kerrokseen koko sairaala vaikuttaa salaperäisesti tyhjenneen. Tobias tuntuu tietävän ympärillä tapahtuvasta enemmän kuin muut. Myös Sarahin piirustuksilla vaikuttaa olevan yhteys.
Elokuvan heikoimmaksi lenkiksi osoittautuu lopulta sen keskeisin tehtävä, eli Lordi-yhtyeen esille tuominen. Hahmot putkahtelevat kuviin näyttävästi yksi toisensa jälkeen.
Awan ja Kidan ilmestymiset ovat vielä suhteellisen luontevia, mutta kun Ox ravaa käytävällä nahkarotsissaan ja nenäkorussaan, alkaa hahmojen esitteleminen maistua päälle liimatulta.
Dark Floorsista löytyy kuvallisia viitteitä moneen kauhuelokuvaan aina Stanley Kubrickin Hohdosta lähtien. Pahan leviäminen parkkihallikohtauksessa taas tuo mieleen käsikirjoittaja Pekka Lehtosaaren edellisen aikaansaannokseen Röllin sydämen, ja tartutaanhan siellä itse sydämeenkin.
Elokuvassa ei varsinaisesti mässäillä verellä ja suolenpätkillä, mutta valituskierroksenkin jälkeen Valtion elokuvatarkastamo määräsi ikärajaksi 15 vuotta. Tunnelma on toki painostava alkuteksteistä lähtien.
