On selvää, että Li Anderssonin jättiäänimäärälle on selitys. Hän on aina kartalla puhuttiin asiasta kuin asiasta, ja pystyy perustelemaan kantansa niin, että me tavikset ymmärrämme – jos haluamme ymmärtää – eikä sorru populismiin.
Hyvä esimerkki A-studiossa 10.6. Sebastian Tynkkynen näki maahanmuuton olleen pääsyynä perussuomalaisten vaalitappioon ja sen kiristämisen olevan tärkeintä EU-politiikassa, ja turvapaikanhaku on siirrettävä kolmansiin maihin.
Anderssonin mukaan kolmansiin maihin suuntautuu jo nyt 70 prosenttia pakolaisvirrasta, ja pakolaisuuden perussyihin puuttuminen on ainut pitkän aikavälin kestävä ratkaisu. Kehitysapu sekä ilmasto- ja kauppapolitiikka ovat kestäviä keinoja vaikuttaa pakolaisuuteen.
Jos ilmasto lämpenee tätä vauhtia, niin ilmastopakolaisia voi olla vuonna 2050 150–200 miljoonaa. On selvää, että ilmastonmuutoksen syy on luonnonvarojen ylikulutus. Tätä kuvaa parhaiten bruttokansantuote maailmanlaajuisesti, josta Suomen osuus on 0,35 prosenttia, ja Suomen osuus ilmastopakolaisuudesta olisi 500 000 ihmistä.
Fakta on, että jos kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat yhtä paljon luonnonvaroja kuin EU-alueen asukkaat, niin maapallo olisi romahtanut jo aikoja sitten.
Tuttavapiirissäni ovat harvassa ne, joiden kantti kestää kuunnella eduskunnan kyselytuntia tai välikysymyskeskustelua, ne ovat niin kaukana sivistyneestä keskustelusta.
Trumppimaisesta selittelystä on tullut tapa, esimerkiksi Wille Rydman selittää ettei hänestä levitetyissä häirintäpuheissa ole mitään perää, vaikka oikeus on todennut toisin, eli kiistää oikeuden päätöksen.
Olisi suotavaa, että yleinen politiikassa käytävä keskustelu muuttuu asiapohjaiseksi, eikä tyyliin sainpa sanottua makiasti, kyllä äänestäjät tykkäävät.
Vasemmiston taakkana on ollut ”kommunismi”. Suomen vasemmiston puheenjohtajat ovat olleet virallisen Neuvostoliiton inhokkeja. Esimerkiksi Kalevi Kivistö ei käynyt Neuvostoliitossa koskaan, ei kutsuttu eikä osallistunut yhteenkään vierailevaan valtuuskuntaan, sai julkiset haukut Neuvostoliiton suurlähetystössä, kun ei suostunut menemään Ahti Karjalaisen taakse presidentinvaaleissa 1981, vaan asettui SKDL:n ehdokkaaksi.
Ei Li Anderssonin äänisaalis tullut tyhjästä, vaan ”sitä niittää mitä kylvää”. Joka ei tätä ymmärrä, on toivoton tapaus. Suomessa on vielä ihmisiä, jotka tunnistavat sivistyneen puhetavan ja käytöksen, palkitsivat sen EU-vaaleissa.
Kalle Lehtonen
Oulu