Kansanedustajat Johanna Ojala-Niemelä ja Heikki Vestman puolustavat Helsingin Sanomissa Vieraskynä-kirjoituksessaan (3.7.) perustuslakivaliokunnan 18.6. antamaa lausuntoa käännytyslaista. Kirjoituksen keskeiset väitteet eivät kestä.
Ojala-Niemelä ja Vestman katsovat perustuslain 73 pykälän antavan valtuutuksen käännytyslain säätämiseen. Kyseinen lainkohta koskee vain lain säätämisjärjestystä, ei valtuutusta.
Perusoikeuksista poikkeamisen valtuutuksesta säädetään perustuslain 23 pykälässä. Se koskee pykälän otsikon ”Perusoikeudet poikkeusoloissa” mukaisesti vain poikkeamista kyseisen luvun otsikon ”Perusoikeudet” mukaan vain siinä lueteltuja perusoikeuksia, kuten omaisuuden suojaa, oikeutta työhön ja elinkeinovapautta. Yleiset ja hyvin globaalit Ihmisoikeudet eivät ole luettelossa.
Jos perusoikeuksista poiketaan, silloinkin poikkeusten on oltava "Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden mukaisia", kuten pykälässä lukee. Säännös velvoittaa siis noudattamaan kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteita, ei oikeuta niistä poikkeamista.
On selvää, ettei käännytyslain soveltaminen sellaisenaan merkitse rajavartiomiehen syyllistymistä rikokseen. Siinä kansanedustajat ovat oikeassa. Jos rajavartiomies sen sijaan esimerkiksi rikkoo pakolaissopimuksen artiklaa ehdottomasta palautuskiellosta tai pahoinpitelee maahantulijaa, hän syyllistyy rikokseen.
Toisin kuin Ojala-Niemelä ja Vestman väittivät mitätöidäkseen rajavartiomiehen rikosvastuun, kyse ei ole normien hierarkiasta vaan abstraktin ja konkreettisen rikosvastuun erosta. Sitä opetetaan oikeustieteen opinnoissa.
Kansanedustajien mukaan ”poikkeus koskee vain valtion sisäistä oikeutta” aivan kuin Suomen valtion laki voisi koskea Suomen ulkoista oikeutta. Maininta ei oikeuta poikkeamaan kansainvälisistä velvoitteista, joihin Suomi on sitoutunut. Sitoutumalla, säännönmukaista eduskuntalailla, EU:n peruskirja ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset ovat tulleet osaksi Suomen sisäistä oikeutta.
Valtiosopimukset menevät kansallisen lain ”yli”, ellei valtiosopimus ole jättänyt joiltakin osin sopimuksen soveltamista kansallisen soveltamisen tai poikkeamisen varaan. Näin ei ole turvapaikan hakuoikeuden, palautuskiellon ja todellisen muutoksenhaun osalta. Muutoinhan valtiosopimukset menettäisivät merkityksensä.
Suomessa laillisuuden kunnioittaminen on ollut osa tärkeää itsetuntoa, itsekunnioitusta ja suojaa ulkoisia paineita kohtaan. Näin oli 1900-luvun alussa Suomen taistellessa lain avulla Venäjän sortotoimia vastaan. Nyt on samanlainen tilanne.
Nyt demaritkin ja kokoomuskin ovat taipumassa populistisen paineen alla muka kansallisen turvallisuuden ja Suomen itsemääräämisoikeuden nimissä. Ne eivät ole vaarantuneet, vaikka Suomessa on 370.000 ulkomaan kansalaista ja vaikka vuonna 2015 Suomeen tunkeutui 35.000 turvapaikan hakijaa Venäjältä.
Kari Kannala
asianajaja (eläkkeellä), Tornio/Vantaa