Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta siitä, kun Suomessa vihittiin virkaan ensimmäinen diakonissa. Evankelisluterilaisen kirkon diakoniatyötä arvostetaan korkealle, mutta moni ei tiedä tarkalleen, mitä kaikkea diakoniatyö pitää sisällään.
Diakoniatyön ydin on lähimmäisenrakkaus. Kiimingin seurakunnan diakoni Erja Haho kuvailee työtään rinnalla kulkemiseksi.
”Me kuljemme ihmisen rinnalla hädän hetkellä. Emme tee asioita ihmisten puolesta vaan autamme heitä löytämään ratkaisuja elämän haasteisiin ja olemme vierellä sen ajan kuin tarvitsee. Palkitsevinta on nähdä, kun asiakas kokee, että nyt hän on saanut riittävästi tukea ja uskaltaa lähteä jatkamaan elämää itsekseen.”
Haho työskentelee kutsumusammatissaan. Hänelle on tärkeää auttaa ihmisiä kokonaisvaltaisesti niin psyykkisissä, fyysisissä, sosiaalisissa kuin hengellisissäkin asioissa.
Diakoniatyöntekijän tehtävä on kysyä ihmiseltä: Mihin tarvitset apua, miten voisin sinua auttaa? Mitä asioita haluaisit elämässäsi muuttaa?
”Moni soittaa ja tulee meidän luokse silloin, kun tarvitsee taloudellista apua. Sitten, kun alamme kartoittaa tilannetta, löytyy ihmisen elämästä usein monenlaisia muitakin ongelmia”, Haho kertoo.
Diakoniatyöntekijän arki on vaihtelevaa. Viikon aikana hän voi esimerkiksi käydä pinoamassa asiakkaan luona polttopuita tai tekemässä lumitöitä, jakaa ruokakasseja ja avustuksia, vierailla saattohoitokodissa tai viedä lohtua surutaloon.
”Empaattisuus, ymmärtäminen ja kuuntelu ovat tärkeimpiä työkalujamme. Jos piirtäisin diakonin, piirtäisin ihmisen, jolla on valtavan suuret korvat ja pieni suu. Me haluamme kuunnella ihan oikeasti, mitä ihmisellä on sanottavanaan”, Haho kuvailee.
Kirkko huolehtii kaikkein heikoimmista
Ensimmäiset maininnat diakoneista löytyvät Raamatun Uudesta Testamentista jo vuodelta 120. Aivan alusta alkaen diakonit ovat auttaneet heikoimmassa asemassa olevia: leskiä ja orpoja, köyhiä, sairaita, vankeja ja orjia.
Kun diakonia tuli Suomeen 1800-luvulla, diakonissat auttoivat sairaita ja tekivät kotisairaanhoitoa ennen kuin kotihoito siirtyi osaksi yhteiskunnan palveluita. Pitkään seurakuntien tehtävänä oli kerätä vaivaiskolehti, jonka varat menivät kunnalliselle köyhäinhoidolle.
”Diakonia on ollut alusta alkaen kirkon tehtävä. Kirkkolakiinkin on kirjattu, että kirkon täytyy huolehtia köyhistä ja sairaista”, Haho kertoo.
Kirkon lainsäädäntö määrittelee diakonian avun antamisena erityisesti heille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta.
Viimeiset kaksi vuotta on ollut maailmanlaajuisesti poikkeuksellista aikaa. Korona on aiheuttanut ihmisissä monenlaisia tunteita: pelkoa, yksinäisyyttä, surua ja ikävää. Monen turvallisuudentunne ja taloudellinen tilanne on järkkynyt.
”Monella korona-aika on tuonut esiin vanhoja traumoja, ja moni on joutunut taloudellisesti huonoon tilanteeseen. Uusien asiakkaiden määrä on viimeisen kahden vuoden aikana selvästi lisääntynyt”, Haho kertoo.
Diakonit auttavat jokaista vakaumukseen katsomatta
Moni luulee, että seurakunnissa työskentelevät diakoniatyöntekijät auttavat vain kirkkoon kuuluvia. Tämä ei kuitenkaan ole totta.
”Me autamme aivan jokaista vakaumukseen katsomatta. Meillä mennään niin sanotusti nälkä edellä – ja jos haluaa keskustella hengellisistä asioista, siihenkin on aina mahdollisuus”, Haho sanoo.
”Moni, joka ei kuulu kirkkoon, on kertonut, että ajatus seurakunnasta ja tekemästämme työstä on muuttunut, kun on saanut apua ja tullut aidosti nähdyksi, kohdatuksi ja kuulluksi.”
Vaikka yhteiskunnalliset muutokset näkyvät diakoniatyöntekijöiden arjessa, diakonian ydin välittömän avun antajana on ja pysyy. Diakoniatyöntekijät tuovat valoa sinnekin, missä muut näkevät vain pimeyttä.
Evankelisluterilaisen kirkon diakoniatyöntekijöiden tarjoama apu on yhä edelleen aina puhelinsoiton päässä.
”Meille on tärkeää kohdata ihmiset kasvotusten. Kun meille soittaa, voimme yhdessä lähteä etsimään niitä asioita, jotka tuovat elämään uutta sisältöä ja antavat voimavaroja”, Haho sanoo.