Toimiva demokratia vaatii tuekseen monipuolista ja monien ammattikuntien tuottamaa tietopohjaa. Tämä tietopohja murenee nyt vauhdilla. Alamäen syinä ovat osin ajankohtaiset budjettileikkaukset, mutta taustalla on myös pidempiaikainen näivettymiskehitys eri yhteiskunnan aloilla.
Äkkiseltään demokratiaa tukevan laaja-alaisen tiedontuotannon alho on yllättävää, sillä suomalaista politiikkaa on tehty 2000-luvulla tietoperusteisen päätöksenteon ideaalia tavoitellen. Sen mukaan kaiken päätöksenteon pitäisi perustua tietoon.
Yhtenä ongelmana kuitenkin on kapea käsitys yhteiskunnallisesti oleellisesta tiedosta ja sen eri muodoista. Liian harvoin kysytään, mitkä kaikki toimijat tätä tietopohjaa tuottavat, ja mihin suuntaan tämän tiedontuotannon kokonaisuus on menossa?
Demokratian vaatiman tietopohjan ja näkökulmien kirjo tarvitsee tuekseen hyvin resursoituja, toimintakykyisiä instituutioita. Tällaisia instituutioita ovat esimerkiksi toimiva valtionhallinto, riippumattomat tutkimuslaitokset ja yliopistot, vahva ja moniääninen journalismi, sekä omaehtoiseen, kriittiseen tiedontuotantoon kykenevä kansalaisyhteiskunta.
Näillä äkkiseltään varsin erilaisilla instituutioilla on kaikilla oma roolinsa demokratian toteutumisessa. Politiikan avainkysymyksiin nimittäin löytyy vain harvoin yhtä oikeaa vastausta: toimivan demokratian ja punnittujen päätösten ylläpito edellyttää monista eri lähtökohdista nousevien, informoitujen näkökulmien tuomista julkiseen keskusteluun. Koska politiikassa tehdään väistämättä päätöksiä eri arvojen välillä, voivat nämä näkökulmat usein olla keskenään ristiriitaisiakin.
Esimerkiksi ministeriöt nostavat esiin päätösten lainopillisia ulottuvuuksia ja niiden käytännöistä kumpuavia vaikutusarvioita. Tutkimuslaitokset ja yliopistot tuottavat ideaalisti syvempää ja laaja-alaisempaa taustatietoa.
Journalismi ja kriittinen kansalaisjärjestökenttä voivat toimia tärkeinä vahtikoirina muille politiikan toimijoille. Tällaista vahtikoiraroolia toteuttavat muutkin tahot Valtiontalouden tarkastusvirastosta ministeriöiden omiin arviointiyksiköihin.
Näiden eri instituutioiden tuottama tieto ja näkemykset voivat siis sekä täydentää että haastaa toisiaan. Toimivan demokratian vaatima tietopohja syntyy näistä limittyvistä ja toisinaan kitkaisistakin näkökulmista.
Demokratiaa tukevan moniäänisen tiedontuotannon turvaaminen ja kehittäminen on noussut erityisen keskeiseksi 2020-luvulla: aikakauttamme leimaavat yhteiskunnallinen polarisaatio, nopeatempoinen yhteiskunnallinen muutos sekä sosiaalisessa mediassa leviävä misinformaatio ja disinformaatio.
Nämä ammattikunnat kykenisivät ideaalitapauksessa toimimaan mahdollisimman riippumattomasti sisäisistä toimintatavoista ammentaen, esimerkkeinä journalistin ohjeet tai virkamieslaki. Tuloksena on järjestelmä, jossa vallan instituutiot aidosti tasapainottavat ja täydentävät toisiaan, kukin omista lähtökohdistaan.
Tässä tilanteessa voisi kuvitella, että demokratian synkkiin uhkakuviin olisi reagoitu tukevoittamalla niitä suojaavia tiedontuotannon instituutioita: olisi esimerkiksi vahvistettu riippumattoman kansalaisyhteiskunnan rahoitusta, tuettu valtionhallintoa ja tutkimustoiminnan edellytyksiä, sekä tehty journalismin moniäänisyyttä tukevaa aktiivista mediapolitiikkaa.
Kuitenkin käytännössä on usein menetelty päinvastoin. Tällä hallituskaudella on tehty valtavia – joiltain osin mahdollisesti lamaannuttavia – leikkauksia esimerkiksi kansalaisjärjestöjen rahoitukseen, ministeriöiden resursseihin, päätöksentekoa tukevaan tutkimukseen, ja niin edelleen.
Vaikka Orpon hallituksen leikkaukset ovat olleet laajuudeltaan poikkeuksellisia, näkyy taustalla myös vaalikausien yli jatkunut näivettyminen. Selvitysten mukaan esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan ja tutkimuksen riippuvuus rahoittajien usein tempoilevistakin intresseistä on kasvanut jo pidemmän aikaa.
Keskeinen syy tähän liittynee siihen, että demokratiaa tukevan tiedontuotannon kokonaisuuden tärkeys tunnistetaan politiikassa huonosti. Lisäksi poliitikkojen tuntuu olevan vaikea vastustaa “hallinnosta ja rakenteista” leikkaamisen tenhoa. Sillä on helppo kerätä julkisessa keskustelussa irtopisteitä juuri siksi, että näiden rakenteiden keskeisyyttä ei hahmoteta.
Summat ovat valtiontalouden näkökulmasta pieniä, mutta pöydällä olevat asiat suuria. Pelissä on ei enempää eikä vähempää kuin demokratian tulevaisuus. Maailmalta olemme nähneet, että se vaarantuu usein juuri sitä tukevien instituutioiden rapautumisella ennemmin kuin esimerkiksi äänestyslaatikoita peukaloimalla. Tällaisen rappeutumiskehityksen riskit ovat 2020-luvun epävakaassa maailmantilanteessa merkittäviä.
Teppo Eskelinen
Yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa
Matti Ylönen
Yleisen valtio-opin dosentti Helsingin yliopistossa