Jouduin soittamaan hätäkeskukseen, koska tarvitsin apua äkillisesti heikentyneen terveydentilani takia. Siinä vaiheessa en tiennyt/tajunnut, että olin hengenvaarassa. Mieleeni syöpyivät hätäkeskuksen sanat "ei", ambulanssia ei lähetetä. En tajunnut miksi ei?
Ehkä minua pidettiin kännisenä pilasoittajana, koska en ollut enää terävimmilläni ja muistissani oli aukkoja. Antamieni tietojen olisi silti pitänyt soittaa ammattilaisen hälytyskelloja.
Seuraava sana, minkä muistan, on "ehkä". Ehkä joku soittaa takaisin. Puhelu loppui.
Puoli tuntia myöhemmin joku soitti takaisin. Onneksi olin vielä tajuissani ja kykenin vastaamaan. Ambulanssi tuli paikalle ja sitten lähdettiinkin vauhdilla OYSiin, ja olen vielä elävien kirjoissa.
Usko ja luottamus siihen, että apua on saatavilla hätätilanteessa, katosi. Jos "ehkä" olisi ollut myös "ei", niin lastani olisi odottanut järkyttävä näky kotiin palatessaan. Lattialla makaava, mahdollisesti osittain jo mädäntynyt vanhemman ruumis. Se ajatus ei jätä minua rauhaan. Nyt trauma on minun harteillani ja myös pelko siitä, miten käy seuraavalla kerralla?
Kiitos ensihoitajille, jotka tulivat paikalle.
Tuntematon potilas
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.