Elämme asiantuntijayhteiskunnassa, jossa asioita tekevät vain asiantuntijat. Tämä on varsin ihailtava tilanne, olemmehan sen myötä kaikki turvassa. Mutta turvassa miltä? Elämältä.
Olipa nykyään kyse sitten asennuksista, huolloista tai korjauksista, niin ammattilaisenkin hanskat tippuvat heti, kun prosessi poikkeaa standardista.
Aiemmin ammattilaisen tunnisti juuri siitä, että hän pystyi ratkaisemaan tilanteen silloinkin, jos kaikki ei menekään totutun rutiinin mukaan.
Asiantuntijayhteiskunnassamme ei enää tarvitse, eikä saa käyttää järkeä. Siihen ei enää edes opita, saati rohkaista. Näin eivät pääse kehittymään myöskään yksilön ongelmanratkaisutaidot.
Olemme huomaamattamme passivoineet ammattilaisetkin, lapsistamme ja nuoristamme puhumattakaan – avuttomuuteen. Ei voitane enää puhua edes uusavuttomuudesta, koska tilanne on ollut vallitseva niin pitkään.
Yhä useammat ihmiset elävät elämäänsä ja tekevät työtänsä ulkoisesti suorittaen. Ilman, että laittaisivat omaa itseään, henkilöään likoon, kumpaankaan.
Jopa saattohoidossa olevan ihmisen kipulääkitystä voidaan kitsastella mahdollisesti syntyvään riippuvuuteen vedoten. Tällaista ei esittäisi kukaan kivunhoidon ammattilainen, joka tekee työtään sydämellään, omalla henkilöllään. Henkilöitä on myös nykyään yhä vaikeampi tavoittaa.
Selitykset ovat aikojen alusta lähtien löytyneet sivulta seitsemän. Haastavissa, totutuista kaavoista poikkeavissa tilanteissa, joissa asia jää tekemättä, vedotaan nykyään aina vastuuseen. Kenellekään se ei kuitenkaan maita.
Matti Vilkuna
Oulu