Kolumni

Arktista arkkitehtuuria

Joulukuun alussa Arktikum-talo Rovaniemellä täyttää 20 vuotta.

Joulukuun alussa Arktikum-talo Rovaniemellä täyttää 20 vuotta. Se on Ounasjoen rantatöyräälle kaupungin keskustan kupeeseen rakennettu lasinen putki, joka pitää sisällään Lapin maakuntamuseon ja Arktisen keskuksen näyttelytilat ja joka rakennettiin kansainvälisen arkkitehtikilpailun pohjalta. Tanskalainen Claus Bonderup voitti ja palkinnon sai myös virolainen ryhmä, jossa Lennart Meri oli mukana.

Myöhemmin rakennuksen yhteyteen tehtiin vielä instituuttiosa toimistotiloineen. Se puoli (joka menestyi  Vuoden betonityö –kilpailussa 1992) ei ole tullut tunnetuksi arkkitehtuuristaan, vaan paikallisesti lähinnä kroonisista sisäilmaongelmistaan. Siinä seurassa se ei ole yksin Rovaniemellä, eikä Rovaniemi ole yksin Suomessa.

Kun Arktikum-talon aina vain upean ilmavalta tuntuvaa lasiputkea kävelee, mielessä pyörii usein yksi ajatus: kuinka tämä on ollut mahdollista? Miten Suomessa on voitu 20 vuotta sitten toteuttaa jotain näin rohkeaa ja ennakkoluulotonta rakentamista ja saada koko operaatio rahoitetuksi?

Arktikumin rakentamisen taustalla oli jo 1970-luvun ajatus, jonka visiona oli rakennus arktista museota varten. Se sai taakseen Euroopan kulttuurisäätiön Suomen osaston ja sidottiin Suomen itsenäisyyden juhlavuosiin. Taustajoukko oli monipuolinen.  Tässä on paljon harvinaista. Arktikumin synty perustui ideaan, jota ei sinällään ollut mikään pakko toteuttaa.

Ei niin, etteikö lopputulos ilman vaikeuksia olisi syntynyt. Kaikki suunnitelmiin liittyvä ei toteutunut, ihan harmonias-sakaan ei edetty, ja heti ensimmäisen kevään suurtulva Ounasjoella tuntuu jättäneen rovaniemeläisiin pysyvän muistijäljen: mitäs me sanottiin, kun tuollaiseen paikkaan rakentaa.

Mutta silti putki siinä on pohjoiseen osoittamassa. Sen viereen on hiljattain noussut Metsähallituksen Pilke-talo, muotokieleltään tyystin toisenlainen mutta omalla tavallaan rohkea rakennus. Puuta lasin kylkeen.

Tällä hetkellä ei Pohjois-Suomen tärkeimpien keskusten Oulun ja Rovaniemen keskustoissa nostokurkiin kompastele. Tuntuu, että kaikki suunnitelmat jumittavat jossain kaavoitusongelmien, valitusten ja investointirahan puutteen umpisolmussa. Toki Oulussa on ihme kyllä vihdoin ryhdytty kaivamaan Kallioparkkia, ja aikanaan sen sanotaan johtavan keskustan ilmeen muuttumiseen.

Toivottavasti, mutta sen näkee sitten. Matkakeskus ainakin on jäänyt vähän vaiheeseen, eivätkä sen luonnokset ole kovin kuolemattomilta näyttäneet.

Ei uusi aina ole hyvää. Se voi olla myös halpaa ja tylsää. Sellaista, joka saa seuraavat polvet irvistämään esteettisestä tuskasta.

Missä on tällä hetkellä luvassa rohkeaa, kansainvälisen tason rakentamista, jossa selvästi toteutettaisiin jotain näkemystä? Tupoksen kalaravintolassako vain?

Onhan pohjoisessa tapahtunut myös viime vuosina. Pilke tuli jo mainituksi, ja Rovaniemellä myös taidemuseo Korundi on upea lopputulos. Inarissa saamelainen kulttuurikeskus Sajos on yksiselitteisesti kulttuuriteko. Oulun teknisen viraston ruskea julkisivu on hieno.

Tälle listalle ei ihan heti tule mieleen jatkoa. Julkinen rakentaminen ei säästökuureissaan pahemmin visioita toteuttele. Pisteet kylläkin Pudasjärvelle ja sen suurelle hirsikoululle, joka on mainio ajatus. Yksityiset investoinnit sitten – hm, onko jonkin pohjoissuomalaisen kaupungin keskustassa viime ajoilta jotain, joka on selvinnyt kaavoitussotkuista ja saanut investointirahat, ja jossa muotokieleen on erityisesti panostettu?

On vaikea kuvitella tämän hetken Suomeen voimia, jotka saisivat aikaan lasiputken Ounasjoen töyräälle. Vaikeaa se on siksikin, ettei mitään tämän tason kansallista rakentamista enää ajatella pääkaupunkiseudun ulkopuolelle; Kotkan merimuseo mahtoi jäädä viimeiseksi. Guggenheim-museon mahalasku puolestaan osoittaa, ettei Helsinkiinkään helppo ole uutta tehdä. Onnea vain matkaan tamperelaisille, jotta heidän huikea ratapihan kattamisideansa etenisi.