Ana­lyy­si: Kaksi vetoa vielä – rock-le­gen­da Remun jää­hy­väi­set keik­ka­elä­mäl­le

Rocklegenda Remu Aaltonen lopettaa esiintymiset. 69-vuotiaan Remun mielestä on aika pysäyttää rakennus, stop the building, kuten hän Get On -biisissä laulaa.

Remu Aaltosella on edessään enää kaksi keikkaa.
Remu Aaltosella on edessään enää kaksi keikkaa.
Kuva: Ojala Markku
Petri Laukka.
Petri Laukka.
Kuva: Jarmo Kontiainen

Rocklegenda Remu Aaltonen lopettaa esiintymiset. 69-vuotiaan Remun mielestä on aika pysäyttää rakennus, stop the building, kuten hän Get On -biisissä laulaa.

Suomalaisen rockmusiikin suurimman legendan Henry Olavi Aaltosen (s. 1948) ura keikkailevana muusikkona päättyy. Esiintymisiä on jäljellä kaksi, Oulussa ja Helsingissä.

Remu-nimen jo nuoruudessaan saanut rumpali-laulaja on kivunnut lavalle 55 vuoden aikana varovaisen arvion mukaan 4 000–4 500 kertaa. Lavat ovat sijainneet milloin Nivalassa, Tukholmassa tai Kööpenhaminassa, milloin Lontoossa tai tv-studiossa.

Remu aloitti julkiset esiintymiset viisitoistavuotiaana helsinkiläisessä rautalankayhtyeessä. Sekatyömiehen ammattia hänen kerrotaan kokeilleen, mutta heikolla menestyksellä. Tavallisiin päivätöihin Remu oli liian tutti frutti.

Remu on useasti todennut, että muusikon ura pelasti hänet rikollisilta poluilta, jonne oli työttömänä, nälkää näkevänä nuorukaisena ajautumassa. Rock kiskaisi vankiloita kolunneen muusikon köyhyydestä.

Rumpujen hankkiminen velaksi 60-luvulla kannatti, vaikka kauppias haki setin maksamattomien lyhennysten takia pois. 1970-luvulla Remu Aaltosesta tuli Hurriga­nesissa tunnettu rocktähti, Suomen ensimmäinen ja monen mielestä ainoa oikea.

Kun Yhdysvaltain paikkakuntia luetteleva Get On -kappale voitti suomalaisten ällistykseksi kansainvälisen, Euroopan yleisradioliiton järjestämän European Pop Jury -äänilevykilpailun joulukuussa 1974, tie tähtiin oli avoinna. Remu kuuli menestyksestä keikan jälkeen Pattijoella. Hän päätti tarttua tilaisuuteen molemmin kourin tietäen, ettei se toistu.

Remu iskosti Hurriganesiin työn tekemisen merkityksen. Ilman Remun ankaraa, suorastaan protestanttista työmoraalia yhtye ei olisi menestynyt.

”Mä sanoin jätkille: tää on niinku metsätyömiehillä. Puu ei kaadu ennen ku ukot heiluu. Ei tää oo mitään moottorisahasysteemiä. Tässä pitää kirves heilua ja lastu lentää”, kuten hän kertoo kirjassa Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa.

Kylmäpäisyydestä viestii, että Remu on laulanut rocklevyt englanniksi, kielellä jota ei kansakoulupohjalta osaa. Let’s Go Rockin’ Tonightin kertosäe kuuluu ”Lissun lässyn luupi luu”. Ruotsissa hän saattoi tervehtiä yleisöä patteristonsa takaa huutamalla: Snacke böö!

Hurriganesin valtava suosio erityisesti Ruotsissa oli ainutlaatuinen saavutus 40 vuotta sitten. Suomalainen populaarikulttuurin vientituote villitsi nuorisoa ja myi kultalevyjä molemmin puolin Pohjanlahtea. Remun tekemiä levyjä on ostettu lähemmäs 1,5 miljoonaa.

Remulle on useasti haettu taiteilijaeläkettä ja Suomi-palkintoa tunnustukseksi, mutta turhaan. Kulttuuripäättäjät eivät näytä ymmärtävän pian 70-vuotta täyttävän sitkeän rokkiäijän tärkeyttä.

Remun suurin musiikillinen mielihyvä on tullut elävälle kuulijakunnalle soittamisesta, vaikka kolhut ja onnettomuudet ovat pistäneet tahtilajit sekaisin. Kapulan iskut virveliin on pitänyt opetella pariin otteeseen uudelleen.

Kun Remu lähtee takahuoneesta kohti esiintymislavaa, silmiin tulee pelottavan pistävä katse. Pyhään paikkaan, alttarille yleisön eteen mennään aina tosissaan, keskittyneenä.

Itseoppineena muusikkona Remulla saattaa olla absoluuttinen sävelkorva mutta saattaa olla olemattakin. Toisinaan korva poimii tarkasti muiden soittovirheet, toisinaan ei lotkahdakaan. Kokeneet muusikot vilkuilevat maestron ilmeitä. Itse hän kertoo näkevänsä äänet väreinä.

Remu tietää, mitä tahtoo. Kova vaatimustaso ja valmius viestiä isoin kirjaimin ovat vieneet hänet hankalan johtajan kirjoihin. Onpa äänitysstudiossa saattanut heilahtaa puukkokin velton kitarasoolon päätteeksi.

Mutta jos porukka hoksaa tarpeeksi nopeasti Remun tarkoitusperät – vaikkapa suulla tsupsutetun bassokuvion – hän saattaa kautta rantain kehaista ”sukkeluudesta”. Remulla on taito piiskata soittajat ällistyttäviin suorituksiin – ja unohtaa kiittää.

Kuudelle vuosikymmenelle ulottuvaan keikkareissuun liittyy tuhansia juttuja.

Brittiläinen Kajagoogoo-yhtye näytti suomalaismuusikoille ylimielisyyttään Pihtiputaan Saapasjalkarockissa 80-luvun alussa. Listahittibändi oli tehnyt ylipitkää soundcheckiä eikä laskenut muita esiintyjiä testaamaan metsän reunaan pystytettyä äänentoistoa sovitun mukaisesti.

Tuskastuneet bändit pyysivät Remua ratkaisemaan tilanteen. Remu oli kävellyt lavalle, tempaissut laulaja Limahlilta mikrofonin ja karjaissut selvällä suomella:

– Nyt saatanan engelsmannit, mukit kouraan ja mustikkaan!

Kajagoogoo oli välittömästi häipynyt soittimet kainalossa majapaikkaansa.

Vaikka Remua ei kohta lavoilla nähdäkään, tarinoita jää elämään. Turhaan ei edesmennyt Juice Leskinen aikoinaan Remua kuunneltuaan sanonut, ettei tuo mies ole romani, tuo mies on romaani.