Jos ruotsalainen lasinpuhaltaja Petrus Magnus Abrahamsson ei olisi ollut kiivas mies, olisi Iittalan lasitehdas saattanut jäädä perustamatta. Hän nimittäin riitautui Nuutajärven lasitehtaalla, lähti ovet paukkuen ja perusti pieneen hämäläiskylään Iittalaan vuonna 1881 oman lasitehtaan.
Ensimmäiset lasinpuhaltajat saapuivat Iittalaan Ruotsista, sittemmin ammattilaisia tuli myös Belgiasta ja Saksasta, joten mallisto oli hyvin kansainvälistä.
Lähinnä tilaustyönä syntyi hiottuja ja kaiverrettuja esineitä, mutta pääasiallisesti moderni lasitehdas valmisti yksinkertaista apteekki- ja talouslasia.
Vaikka Abrahamsson oli Ruotsista lähtöisin, tehdas valmisti sortovuosina isänmaallishenkisiä Suurmies-, Suomi- ja Vapen -puristelasisarjoja. 1900-luvun alkupuolella virkamieskodeissa suosittiin upeasti hiottuja kristalliserviisejä jokapäiväiseen käyttöön tarkoitetun astiaston lisäksi.
Köyhän miehen kristalli eli puristelasi sai koristeensa ikään kuin kaupanpäällisinä ja oli siten hiottua lasia edullisempana kaikkien ulottuvilla.
Lasista valmistettu kärpäsloukko ja pulputuspullo kuuluvat tuon ajan hauskoihin keksintöihin. "Yhdellä lasinpuhaltajalla oli vähän viinaan menevä vaimo, jolle mies keksi puhaltaa äänekkään pullon", kertoo Iittalan vuonna 1971 perustettua lasimuseota esittelevä Anniina Tenno.
Tuolloin syntyi myös Kahvi-Kaisa, joka lienee ensimmäinen lasista valmistettu pannun lämmitin.
Koska jääkaappi ei ollut yleinen, ryhdyttiin valmistamaan myös ikkunan kahden lasin väliin mahtuvaa juomalasia, jossa maito pysyi huonelämpöä viileämpänä.
Iittalassa puhaltajat tekivät taukotöinään paperipainoja, jotka olivat tyypillinen Iittalan tuliainen. "Kylän kauneimmalla tytöllä niitä oli useita", Tenno tietää.
Jos 1920-luvun loppu oli suomalaisen kristallin kukoistuskautta, niin 1930-luvulla funktionalismista tuli muotoilun ihanne.
Vuonna 1936 Karhula-Iittala järjesti kilpailun, jolla etsittiin moderneja lasiesineitä Pariisissa seuraavana vuonna pidettävään maailmannäyttelyyn.
Kilpailuun osallistunut arkkitehti Alvar Aalto kävi tarkentamassa ehdotustaan tehtaalla. Piirsi sitten timpurinkynällä vapaalla kädellä kuuluisaksi tulleen s-kaaren ja voitti kilpailun kokoelmalla erikorkuisia ja -kokoisia maljakoita ja maljoja, joille on ominaista vapaat, aaltoilevat ääriviivat. Aalto-maljakko oli syntynyt.
Aallon nimimerkki oli "Eskimonaisen nahkahousut". "Kun eskimonaisen nahkahousut pestään ja laitetaan narulle kuivumaan, ne jäätyvät aaltomaiseen kuvioon", Iittalan tiedottaja Kirsi Lauttia kuvailee nimimerkin syntyä.
"Aalto halusi maljakostaan mahdollisimman edullisen ja käyttökelpoisen. Ensimmäisiä värejä olivat kirkas, rionruskea, savunharmaa, azurinsininen ja merenvihreä."
Aalto-maljakot tehdään edelleen käsityönä. Yhden maljakon tekemiseen tarvitaan seitsemän käsityöläistä.
Puhaltimossa työskentelee kolmesta viiteen verstakkoa, jossa kussakin työskentelee muutama lasialan ammattilainen, aloituksen tekijästä mestaripuhaltajaan. Kukin puhaltaja tekee kerrallaan töitä kolme varttia ja pitää sitten välissä vartin tauon.
Lasinpuhaltajan tärkein työkalu on puhalluspilli, jonka päässä oleva hehkuva massa puhalletaan muotoonsa muotissa. Sen jälkeen maljakko viedään jäähdytysuuniin. Jäähtyneen maljakon yläosasta katkaistaan ylimääräinen lasi pois ja reuna hiotaan tasaiseksi.
"Lasinpuhaltajilta vaaditaan muun muassa hyvää rytmitajua, jotta puhaltaminen ja yhteistyö onnistuvat saumattomasti. Siksi monet lasinpuhaltajat ovat hyviä tanssijoita", Kirsi Lauttia naurahtaa.
Tämän vuoden Aalto-maljakon uudet värit ovat siniturkoosi ja savunharmaa. Lisäksi tuotteista yksi on kaksivärinen Aalto-maljakko, jossa savunharmaa tai siniturkoosi pinta kätkee sisäänsä valkoisen sisuksen.
Aalto-maljakosta on muodostunut yksi maailman tunnetuimmista tuotteista ja samalla Iittalan sekä koko suomalaisen lasitaiteen symboli. Maljakon mallikappaleita on esillä useissa kuuluisissa designmuseoissa.