Vaalean olohuoneen nurkassa on yllätys: nojatuoli, jonka kuosi on leopardia. Ruokailunurkkauksen täyttää jykevä puupöytä, joka vipujen avulla muuttaa muotoaan. Keittiössä Dr. Peppersin puulaatikot on koottu roskiskaapin oveksi.
Amerikan-tuliaisia, kuten moni muukin esine oululaisessa rintamamiestalossa. Eikä vain esine, sillä osa talon väestäkin on tullut maailmaan Atlantin takana. Virpi Nieminen kertoo nauraen, että perheen kolme lasta ovat jokainen syntyneet Mikon ulkomaan komennuksilla Yhdysvalloissa.
Rintamamiestalo on ollut Niemisten koti vuodesta 2003 saakka. Vuonna 1950 valmistuneen talon yläkerrassa on kolme lasten makuuhuonetta ja kylpyhuone. Katutasossa on vanhempien makuuhuone, työhuone, olohuone ja keittiö. Kellariin on rakennettu sauna ja oleskelutila sekä varasto.
Sitä ennen perhe asui amerikkalaisissa rivitalo-osakkeissa yhteensä seitsemän vuoden ajan. Tutuksi tuli amerikkalaisrakentamisen perustyyli, jossa pihaan kuului uima-allas, olohuoneiseen kaasutakka ja hulppean korkea katto, keittiöön tammikaapit ja lattioille kokolattiamatot, joskus jopa vessassa.
”Kokolattiamattoja en kaipaa, päinvastoin. Tuntui kurjalta, että lapset ryömivät niillä, etenkin kun kaikki kävelivät kengillään sisälle, vieraista huoltomiehiin”, Virpi toteaa.
Kylpyhuone saa puolestaan muistuttaa Dallasista, jossa perhe pääsi vaahtokylpyjen makuun. Karjasillan kodissa amme on yläkerrassa ja kuin linnunpesä, josta kylpijä voi kurottua avaamaan viereisen ikkunan verhot ja kurkistaa halutessaan kadulle.
Suuret jenkkikaapit ovat Suomeen päästyä tuntuneet liian tilaa vieviltä ja odottavat nyt varastossa tulevaisuuttaan. Toisaalta Suomi on värittänyt Niemisten kodin.
”Tässä talossa sain ahaa-elämyksen ja aloin käyttää värikkäitä suomalaisia tekstiilejä. Ostan niitä usein hyväkuntoisina kirpputoreilta”, Virpi kertoo.
Taustaväreinä on melko paljon valkoista tai harmaata, mutta lasten huoneiden seinissä myös rosaa, turkoosia ja vaaleansinistä. Verhot, tyynyt ja huovat hehkuvat nyt oranssin, auringonkeltaisen ja ruohonvihreän sävyissä. Mustavalkoinen ryhdistää tunnelmaa.
Tyylin ilo ja omintakeisuus syntyy Virpin innosta ja taidosta keräillä, korjailla ja yhdistellä. Hän on opiskellut ompelua ja teatteripuvustusta, mutta kotiäitivuosinaan suunnannut visuaalisuutensa oman kodin sisustukseen.
”Muita harrastuksia minulla ei juuri ole ollutkaan, ja olen saanutkin perheeltä vapaat kädet”, hän sanoo.
Käytetyn tavaran avulla sisustus on kohtuullisen hintaista. Esimerkiksi viimeisin löytöretki osui pääsiäislomalla muoniolaiseen antiikkikauppaan, jossa satanen muuttui kunnon saaliiksi: kotiin pääsivät säilytyslaatikko, trendikäs lankahylly, pitkä pätkä keltaista kangasta sekä yöpöydäksi sopiva jakkara.
”Hurahdin vanhaan tavaraan jo Dallasissa, ennen esikoisen syntymää.”
Hän muistelee hymyillen, miten innolla katsasti ystävänsä kanssa Cantonin antiikkimarkkinoita:
”Markkinoille oli ajettava parhaimmillaan jopa kahdeksi päiväksi, ja takaisin tultiin auto täynnä lattiasta kattoon – esimerkiksi vanhaa putken pätkää, rautaverkkoa ja laatikoita. Jakkaroita ostin niin usein, että ystäväni nimitti minut tyttönimeni mukaan Jakkara-Jurvaseksi.”
Virpi on vakiovieras ja – myyjä oululaisilla kirpputoreilla, mutta mahdollisuuksien mukaan hän katsastaa tarjontaa muualla. Perheen lapset harrastavat alppihiihtoa, ja kilpailumatkoilla äiti on valppaana.
”Edullisimmat tavarat löytyvät yleensä pieniltä paikkakunnilta.”
Nyt vanhat ja uudet tavarat Atlantin molemmilta puolilta muodostavat toimivan kokonaisuuden, jota emäntä tosin ei kyllästy parantelemaan.
”Kaipaan vaihtelua! Muutan huonekalujen paikkoja ja tekstiilejä jatkuvasti, ja jonkin huoneen järjestystä täytyy vaihtaa melkein joka päivä. Kun lapset tulevat koulusta kotiin, harvoin on kaikki kuten aamulla”, hän sanoo.