Kun leikki-ikäinen lapsi puhuu päiväkodissa epämääräisiä, tekee päiväkoti välittömästi lastensuojeluilmoituksen. Ilmoituksen teosta tai siihen johtaneista tekijöistä ei informoida vanhempia. Vanhemman rooliksi jää tässä tilanteessa vastaanottaa kesken työpäivän sosiaali- ja kriisipäivystyksestä järkyttävä puhelu, jossa viranomainen on jo päättänyt, että perheessä täytyy olla ongelmia.
Kun vanhempi selittää, ettei perheessä ole väkivaltaa, toteaa viranomainen, että yleensä ponteva kiistäminen tarkoittaa, että ongelmia on.
Luulin tällaisia tilanteita urbaanilegendoiksi, kunnes asia tapahtui perheellemme. Käynnistyi viranomaistyö, jossa resursseja ei säästelty, konsultoitiin poliisia ja aloitettiin sosiaalityön alkukartoitus kotikäynteineen. Lopputuloksena huoli todettiin aiheettomaksi, mutta merkintä lastensuojeluilmoituksesta jäi ikuisesti sosiaaliviranomaisen rekisteriin.
Varhaiskasvatus- ja sosiaalilainsäädännön uudistuksella on pyritty siihen, että lasten hätä huomataan ajoissa. Päiväkotien henkilökunnalla on ilmoitusvelvollisuus tilanteessa, jossa herää huoli lapsen hyvinvoinnista. Oman kokemuksemme pohjalta herää kuitenkin kysymys, onko viranomaistyössä kadonnut maalaisjärki?
Lapsemme epämääräisen puheen tausta olisi selvinnyt päiväkodin tekemällä yhdellä puhelinsoitolla meille vanhemmille. Aamutoimien yhteydessä lapselle oli tullut paha mieli, ja tätä pahaa mieltään hän oli yrittänyt puutteellisella sanavarastolla sanoittaa. Nyt perheemme joutui toistuvasti kuvailemaan kyseistä tilannetta viranomaisille. Sanalla sanoen ”kärpäsestä tehtiin härkänen”.
Tilanne järkytti meitä vanhempia, jo kouluikään ehtineitä lapsiamme ja lähipiiriämme. Perheessämme on ollut päiväkoti-ikäisiä lapsia vuodesta 2007 asti. Kotien ja päiväkotien tekemässä yhteistyössä korostetaan molemminpuolista luottamusta. Tapa, jolla tilanne nyt hoidettiin, vanhempia kuulematta, haavoitti syvästi ja rikkoi luottamuksemme päiväkotiin.
Järkytystä lisää tieto siitä, ettemme ole yksin. Kun olemme avanneet suumme ja kertoneet tapahtuneesta, on esiin noussut lukuisia muita vastaavan kokemuksen läpikäyneitä perheitä. Keskustelujen pohjalta näyttää siltä, että päiväkotien tekemät aiheettomat lastensuojeluilmoitukset kriisiyttävät hyvinvoivien perheiden arjen useiden viikkojen ajaksi, ajavat vanhemmat sairauslomille ja luottamuspulaan päiväkoteja kohtaan.
Samaan aikaan tiedämme, että yhteiskunnassamme on lukuisia lapsia, jotka ovat avuntarpeessa. Rahaa ja resurssia on julkisella palveluntuottajalla niukasti. Oman kokemuksemme näkökulmasta osin kriisiytynyt sosiaalitoimi ei kohdenna tai lainsäädäntö ei mahdollista sen kohdentaa resurssejaan tehokkaasti sinne, missä niitä kipeimmin kaivattaisiin.
Koko prosessin ajan lapsemme päiväkoti viestitti kotiimme ja lastensuojelun työntekijöille, ettei heillä ole huolta lapsemme kehityksestä tai kotioloista. Nykyisen laintulkinnan vallitessa päiväkoti kuulemma tekee aina vastaavissa tilanteissa lastensuojeluilmoituksen varmistaakseen oman selustansa.
Kummassa piilee valuvika, laissa vai laintulkinnassa? Nykyisen tulkinnan vallitessa ollaan Suomessa siirtymässä, lapsen etu mielessä, orwellilaiseen valvontayhteiskuntaan, jossa lukuisissa suomalaisperheissä eletään jatkuvan aiheettoman lastensuojeluilmoituksen ja sitä seuraavien viranomaistoimien pelossa.
Onko tämä tosiaan se viesti, jonka lainsäätäjä haluaa suomalaisille lapsiperheille lähettää? Tällä hetkellä on täysin tuurista kiinni, kenestä tulee sosiaalilainsäädännön silmissä syyllinen, kunnes toisin todistetaan. Päiväkotien tekemien lastensuojeluilmoitusten tulisi perustua todelliseen huoleen, ja toimintamallia pitäisi kehittää niin, että se kohdistuisi oikeasti sitä tarvitseville perheille.
Oululainen lapsiperhe
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.