Oululainen osaa olla viilipyttymäisen tyyni kuin kullalla sudittu Buddhan patsas. Ainakin silloin kun on tankkaamassa autoaan ja näkee ympärillään jonoja.
Viime viikolla Linnanmaalla olevalla asemalla tämä tuli taas todistettua.
Aluksi edessä ei kylläkään ollut kuin pari tankkaajaa. Kookkaiden autojen tankkeihin tuntui uppoavan loppumattomasti bensaa.
Omalle kohdalleni osui heppu, joka polttoainetta lorotellessaan vaihtoi ehdan emäntänsä kanssa kuulumisia kaikessa rauhassa. Viimein tämä meni apukuskin puolelle istumaan ja toiveikkuuteni heräsi. Kohta pääsen itsekin pelipaikalle.
Toisin kävi.
Letkua pidelleen kännykkä soi ja niin alkoi raatailu. Bensapistooli pysyi toisessa kädessä koko ajan, joten odottajista ainakin näytti siltä, että hänellä oli liipaisin pohjassa samalla. Tuskin näin oli.
Kävi mielessä vaihtaa puolta, mutta jonoja oli ehtinyt muodostua jo siinä määrin, ettei se ollut mahdollista.
Sitä paitsi toisella puolellakin tankkaaminen sujui kuin hidastetussa filmissä. Tilannetta kärjisti sekin, että mittarikenttä oli puoliksi pois käytöstä.
Kaikki huipentui siihen, että kumpikin pistoolimies halusi kuitin operaatiosta.
Kuulin takaani tööttäyksen. Ihan kaikilla ei pinna kestänyt moista etanamaista verkkaisuutta.
Kauppojen kassoilla koetaan samantapaisia ilmiöitä päivittäin. Kun oululainen näkee perässään asiakasjonon, mieli muuttuu zenmäisen levolliseksi.
Kassalla pitää ilman muuta jäädä sivulle pakkaamaan tavaroita. Täten estää tehokkaasti takanatulijoiden ohitukset – niidenkin, jotka eivät ole edes mitään ostamassa.
Siinä sivussa pakkauksia tarkassa järjestyksessä pussiin ahdettaessa maksetaan myös lasku. Tai pyritään niin tekemään, sillä jotain häikkää yhteyksissä tuntuu jotenkin kummasti ilmaantuvan juuri nyt.
Jono takana pitenee ja oululainen saavuttaa valaistumisen. Kiire on yhtä kaukana kuin kavala maailma Aleksis Kiven Sydämeni laulussa.