Tasavallan presidentti Alexander Stubb kertoi äskeisellä Intian-valtiovierailullaan vitsin. Hänestä oli juhlallista seistä Intian pääministerin Narendra Modin vieressä, sillä he kahdestaan edustavat yhteensä lähes 1,5 miljardin väestöä. Vitsi nauratti isäntiä siinä missä suomalaista seuruettakin. Samalla asetelma tuli paljastaneeksi, että Suomen on tehtävä työtä, jottei se Intian laskelmissa päädy maailmanpolitiikan pyöristysvirheeseen.
Kun Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä uhkaavat kukin tavallaan maailman tulevaisuutta, läntiset maat kääntävät katseensa Intiaan. Maan talous kasvaa seitsemän prosenttia vuodessa, kun Eurooppa tarpoo suossa ja Kiinakin hidastuu. Se, että Suomen pääministeri ja presidentti vierailivat Delhissä kahden viikon välein, todistaa toivosta – tai epätoivosta. Ajoitus osui kyllä nappiin. Intian ja Euroopan vapaakauppasopimus oli saatu juuri valmiiksi, yli 20 vuoden veivaamisen jälkeen. Sopimus itsessään osoittaa, että EU:n oli muututtava ja nöyrryttävä. Intialla on ollut aikaa odottaa hetkeään.
Kun ramppasin Delhissä neljään otteeseen kuuden viikon aikana erinäisissä sinänsä onnistuneissa kokoontumisissa, koin, että Intia ei erityisesti välitä vanhan lännen sille tarjoamista rooleista. Niitä on kaksi.
Stubb vakuutti isäntiä – ja itseään – siitä, että Intia tukee vahvasti multilateraalista maailmaa, YK:n ja WTO:n kaltaisia sääntöperustaisia instituutioita ja kansainvälistä oikeutta. Pienen maan täytyy tietysti kehystää maailmaa itselleen elinkelpoiseksi. Vastakaiku jäi kuitenkin vaisuksi.
Toisaalta EU-päättäjät unelmoivat siitä, että Intia ottaisi globaalin etelän johtaakseen. Tällaista roolia Intia aiemmin hamusikin, näkyvimmin Delhin G20-kokouksessa 2023. Mutta sen jälkeen maailma meni rikki. Äkkiä Intialle avautui ennennäkemätön geopoliittinen tila, suurvallan mahdollisuus.
Intia haluaa olla napa multipolaarisessa maailmassa, eikä vain multilateralismin palanen. Modin hallituksen narratiivi on suoraviivainen. Ennen vuotta 2014 Intia oli heikko – pakotettu arkaan, passiiviseen puolueettomuuteen. Modin lietsoma ääriuskonnollinen kansallistunto heijastuu myös uhona ulospäin. "Intia pyrkii nousemaan korkeammalle globaalissa hierarkiassa", kuvaa ulkoministeri S. Jaishankar kirjassaan "Why Bharat matters" (2024).
Valta ja suurvalta ovat kuitenkin kaksi eri oliota. Valtaa Intia käyttää häikäilemättä omaksi edukseen, suurvallalta odotetaan johtajuutta ja suuntaa.
Ukrainan sodassa Intia myötäilee yhä Venäjää, mikä syö Euroopan unionin luottamusta. Gazan hävityksen osalta Intia karttaa kannanottoa aivan kuten Suomikin. Iranin sota on pakottanut Jaishankarin kaksille rattaille. Modi vieraili hyvässä hengessä Israelissa juuri ennen kuin pommit putosivat, ja Iran vaaransi miljoonien Persianlahdella asuvien intialaisten hengen. Mutta oitis, kun Iran päästi kaksi kaasulaivaa Hormuzin salmesta helpottamaan Intian äkillistä energiakriisiä, Modi julisti Intian olevan "Iranin ystävä".
Yhtä kahtiajakoinen on kertomus Intian sisäisestä edistyksestä. Köyhyys on lievittynyt ja keskiluokka kasvanut. Työllisyys ja tuottavuus kuitenkin laahaavat, eikä teollisuuden kansantuoteosuus ole noussut lähellekään 25 prosentin tavoitetta.
Intian kunnianhimo on Euroopan mahdollisuus. Kauppasopimus tukee myös suomalaisia yrityksiä. Kauppaministeri Piyush Goyal suorastaan patisteli meitä: innovoikaa Suomessa, valmistakaa Intiassa, skaalatkaa maailman suurimmilla markkinoilla. Osaammeko tarttua Intian tarjoukseen?
Suomalaiset firmat innostuivat Intiasta 20 vuotta sitten, mutta suuret luulot jäivät lunastamatta. Sitra lopetti Intia-ohjelmansa jo 2008, eikä Ulkopoliittisessa instituutissa ole yhtään Intiaan erikoistunutta tutkijaa. Aivan nollasta ei tarvitse aloittaa. Suomen käynnistämä Maailman kiertotalousfoorumi järjestetään syksyllä Intiassa, minkä pääministerikin innolla noteerasi. Modi kehaisi oululaislähtöisen Chempolisin toteuttamaa biojalostamoa, jonka hän itse vihki syksyllä. Ympäristöteknologian kysyntä vaikuttaa rajattomalta.
Suomalaista koulutusta ihaillaan. Mumbai on raivaamassa valtavaa kampusta ulkomaisille korkeakouluille. Vaikka sekä pääministeri että osavaltion johtaja kovasti kutsuvat, suomalaiset yliopistot eivät tohdi ottaa riskiä. Valtion pitäisi ymmärtää yhteistyön strateginen arvo niin tutkimukselle, opiskelijavaihdolle kuin osaajien rekrytoinnillekin. Helmasyntimme on, että Orpon ja Stubbin herättämä huomio jää vaille systemaattista jatkotyötä. Olisiko syytä laatia pikaisesti toimintastrategia, joka muuttaisi Intian lupauksen sanoista teoiksi? Emme kai loputtomiin tahdo kärvistellä nollakasvussa?
Timo Harakka
kansanedustaja (sd.), eduskunnan Intia-ystävyysryhmän puheenjohtaja, Helsinki