Raakkujen kätilö Hanna Suonia työntää kätensä varovasti vihreään, neliön suuruiseen vesialtaaseen. Sorapohjaisessa altaassa, osittain karkeaan soraan kaivautuneena näkyy kolmisenkymmentä kullanruskeaa simpukkaa.
Jotkut niistä ovat pohjasoraikossa pituussuunnassa syrjällään, jotkut pystyasennossa. Kaikilla hengitysaukko avoinna kohti altaan veden virtausta. Veden mukana ravinto siivilöityy simpukan ruuansulatukseen.
Suonia koputtaa kymmensenttistä simpukkaa varovasti kuoreen ja nostaa sen kämmenelle vedestä. Simpukka vetää salamannopeasti jalkansa kuoren sisään ja toimii sananmukaisesti niin kuin simpukka vetäytymällä kuorensa suojaan.
– Vedessä ne tuntevat hoitajansa, eivätkä reagoi altaiden puhdistuksen ja ruokinnan aikana. Mutta raakku aistii valon ja veden liikkeen. Pitempään täällä olleet ovat tottuneet, Luton raakut eivät vielä, sanoo Hanna Suonia.
Ollaan Jyväskylän yliopiston Konneveden tutkimusasemalla, josta on tullut Suomen raakkujen synnytyslaitos. Tutkimusavustaja Hanna Suonia on puolestaan vastuussa raakkujen hyvinvoinnista; ollut jo viisi vuotta.