Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on peräänkuuluttanut yhteiskuntasopimusta, jonka taakse koottaisiin keskeiset poliittiset voimat ja työmarkkinajärjestöt. Taustalla on huoli taloudellisesta tilanteesta, joka on jatkunut alavireisenä jo useita vuosia eikä surkeudelle näy loppua.
Ajatus puoluerajojen ja eturyhmien ylittävästä yhteiskuntasopimuksesta ei ole uusi eikä Sipilä suinkaan ole ainoa, joka on sitä väläytellyt. Esitys ponnahtaa pintaan aina hankalissa paikoissa, joista selviytyminen vaatii poikkeuksellisia toimia. Nyt ollaan tällaisessa tilanteessa.
Yhteiskuntasopimuksesta puhuttaessa palautetaan usein mieliin vuosi 1977, jolloin pääministeri Kalevi Sorsa (sd.) kutsui koolle talouspoliittisen seminaarin Espoon Korpilammelle.
Tuolloinkin elettiin taloudellisesti vaikeita aikoja. Poliittinen eliitti sekä elinkeinoelämän ja työmarkkinajärjestöjen nokkamiehet saatiin sitoutumaan konsensukseen, yhteisymmärrykseen, talouspolitiikan lähitulevaisuuden linjasta.
Yhteiskuntasopimusta ei saada aikaan, ellei keskeisiä poliittisia voimia ja etujärjestöjä saada sen taakse. Tämä edellyttää laajapohjaista ja toimintakykyistä hallitusta, jolla on selkeä käsitys siitä, missä tilassa Suomi tällä hetkellä on ja mihin suuntaan sitä pitää viedä. Sen lisäksi täytyy voittaa vaikutusvaltaisimpien eturyhmien luottamus. Tämä ei tapahdu sanelemalla. Sitäkin on yritetty mutta huonoin tuloksin.
Yksituumaisuutta olisi tarvittu kovasti jo tällä hallituskaudella. Hallitus jouduttiin kuitenkin rakentamaan niin huteralle pohjalle, ettei yhteistä tahtoa löytynyt. Lopulta pohja mureni, ja hallituksen enemmistö jäi enää hiuskarvan varaan.
Yhteisymmärrykseen pääsyä ei vähääkään helpottanut viime kesänä pääministeriksi nimitetyn Alexander Stubbin (kok.) arvio siitä, että Suomen pysähtyneisyys johtuisi yrityksestä tehdä päätöksiä konsensuksella.
Oleellista yhteiskuntasopimuksessa on tietysti sen sisältö. Laskelmien talouden tilasta ja sen vaatimista toimista täytyy olla uskottavia.
Tärkeässä roolissa on tulevan hallituksen ohjelma. Tilannearviot ovat laajalti yhteneväiset, joten se tarjoaa hyvän lähtökohdan.
Asia tosin mutkistuu, kun eri etupiirit esittävät keinojaan Suomen saamiseksi jaloilleen. Vaikka eri talouden ongelmat tiedostetaan, siitä on pitkä matka yhteiseen näkemykseen menetelmistä, joilla vaikeudet olisivat voitettavissa.
Koska yhdelläkään puolueella tai eturyhmällä ei demokratian kannalta onneksi ole kaikkea valtaa, yhteisymmärryksen saaminen edellyttää erilaisten näkökantojen sovittelemista.
Pääministerillä on ratkaiseva rooli siinä, miten eri näkemykset onnistutaan kokoamaan yhteen tavalla, joka voi johtaa Suomen ulos talouden pattitilanteesta.
Vaara on ajautua niin löyhiin kompromisseihin, ettei niistä ole vaikeuksien selättäjiksi. Näin tapahtui pitkälti Jyrki Kataisen (kok.) pääministerikaudella.
Pääkirjoitus