Kulttuurien, yhteiskuntien elinkaari on aina sama: syntymä, kehitys, kukoistus ja rappion kautta kuolema.
Tätä kulkua ei muuteta kosmeettisin korjailuin, edes vallankumouksen voimalla, ei elinkaarensa lopussa olevaa järjestelmää kyetä korjaamaan, elvyttämään tai palauttamaan vaiheeseen, jossa se vielä henkisen kehityksemme kannalta oli mielekäs.
Historia, ihminen toistaa tässä itseään, nytkin – joskin sillä erolla, että liian varhaisen globalisaation myötä olemme todistamassa yksittäisen ryhmän katoamisen sijaan koko ihmiskunnan mahdollista katoamista. Todennäköisesti kumminkin pieni osa selviää ja heidän harteilleen jää kaiken elämän huomioivan yhteiskuntajärjestelmän luominen – olettaen, että he onnistuvat järjestäytymään käynnistämiemme ”luonnonkatastrofien” jälkeen.
Toisin kuin suurta pihapuuta osissa kaataessaan ihminen ei koskaan kykene poistamaan järjestelmäänsä ajan saatossa juurtuneita sitä mädättäviä osia, jotka edelleen ruokkivat sisäistä ja ulkonaista rappiota.